Erityisyyden

Erityisyys on suomalainen abstrakti käsite, jolla viitataan asian erityisluonteeseen, poikkeavaisuuteen tai yksilöllisyyteen suhteessa yleisiin piirteisiin. Sanaa käytetään sekä tieteellisissä että arkisissa yhteyksissä kuvaamaan sitä, että jokin erottuu massasta tai on omaleimaista.

Muodostus: Erityisyys muodostuu adjektiivista erityinen sekä nominaalista -isyys-suffixistä. Genetiivimuoto on erityisyyden, jota käytetään esimerkiksi ilmauksissa eräityisyyden käsite tai erityisyyden kokemukset.

Käyttö ja merkitys: Filosofiassa, sosiologiassa, kulttuurintutkimuksessa ja kielitieteessä erityisyyden käsite auttaa tarkastelemaan ilmiöiden ei-yleisarvoista luonnetta. Se voi viitata yksilöllisiin ominaisuuksiin, kulttuurisiin identiteetteihin tai taiteelliseen, kielelliseen ja symboliseen erottuvuuteen. Toisaalta puheessa siitä voidaan keskustella kriittisesti: miten jahtaamalla “erityisyyttä” vahvistetaan vai kyseenalaistetaanko yleisyyden arvoja tai normeja.

Esimerkkejä käyttökonteista ovat taiteen ja kulttuurin kommentaarit, joissa korostetaan jotakin teoksen erityisyyttä, sekä identiteetti- ja yhteiskuntatutkimukset, joissa tarkastellaan ryhmien kokemuksia erottuvien piirteiden kautta. Kielessä erityisyys voi ilmetä sekä positiivisena yksilöllisyyden vahvistuksena että puheessa, joka voi vahvistaa stereotyyppisiä näkemyksiä.

Näkökohtia: Erityisyyden käsite on monitulkintainen ja sen tulkinta riippuu kontekstista. Se kytkeytyy usein vastakohtiin yleisyydelle ja universaaliudelle, ja siihen liittyy sekä mahdollisuuksia että haasteita ymmärtää poikkeavuuksia huomioimalla.

Katso myös: yleisyys, poikkeavuus, yksilöllisyys, eriytyminen.