Dipolisidokset

Dipolisidokset, tai dipole-dipole -vuorovaikutukset, ovat sähköstaattisia vetovoimia polaristen molekyylien välillä. Ne syntyvät, kun molekyylins osittaiset positiiviset ja negatiiviset navat ovat suunnatut toisiaan kohti, jolloin vastakappaleiden napojen välinen sähköinen vuorovaikutus vetää molekyylit lähestymään toisiaan.

Voima riippuu molekyylien dipolimomenttien suuresta, niiden välimatkasta ja suhteellisesta orientaatiosta. Yleisesti vuorovaikutus heikkenee nopeasti etäisyyden kasvaessa ja on voimakkaampi, kun molekyylit ovat lähellä toisiaan ja napojen suuntauksiin liittyy parempi kohdistuminen. Teoriassa energiataso on suurin, kun dipolit ovat linjassa lineaarisesti ja toistensa navat vastakkain; riippuvuus on likimäärin vastattuna tilaan 1/r^3.

Dipolisidokset ovat osa van der Waals -voimia, mutta ne ovat yleensä vahvempia kuin Londonin dispersiovoimat, erityisesti molekyyleillä, joilla on suuri pysyvä dipolimomentti. Vedenkaltaisten molekyylien tapauksessa dipolli- ja erityisesti vetysidokset ovat tärkeitä, mutta vetysidokset muodostavat usein vahvemman ja suuntautuneemman vuorovaikutuksen.

Vaikutukset ominaisuuksiin ja käyttäytymiseen: dipolisidokset vaikuttavat kiehumispisteisiin ja sulamispisteisiin sekä liukoisuuteen ja dielectricisiin ominaisuuksiin. Polarisoituminen ja orientaatio polaarien liuottimien seassa selittävät, miksi polarit liuottimet ja solut liukenevat toisiinsa.

Esimerkkejä polarisoivista molekyyleistä, joissa dipolisidokset merkittäviä, ovat HCl ja asetaldehydi, sekä useat flavomoottiset organiset yhdisteet kuten asetonit ja asetitrillit. Vetysidosten lisäksi dipolisidokset ovat keskeinen tekijä monien nesteiden ja seosten rakenteessa ja ominaisuuksissa.