Dikromaattisuus

Dikromaattisuus on tila, jossa silmässä on vain kaksi toimivaa väriherkkyyden mekanismia kolmen konesolujärjestelmän sijasta. Tämä vaikuttaa värien erotteluun ja nimeämiseen, koska kolmiulotteinen väriavaruus supistuu kahdelle ulottuvuudelle.

Yleisimmät dikromaattisuuden muodot ovat protanopia (L-konien puutos), deuteranopia (M-konien puutos) ja tritanopia (S-konien puutos). Protano- ja deuteranopiat ovat yleisimpiä ja liittyvät usein periytyvään X-kytkentään, mikä esiintyy useammin miehillä. Tritanopia on harvinainen ja voi liittyä autosomaalisesti periytyvään mekanismiin. Jokaisessa muodossa värit sekoittuvat tavanomaisesta, ja ääripäät kuten punainen–vihreä tai sininen–keltainen voivat olla vaikeasti erotettavissa toisistaan.

Geeneihin ja kehitykseen liittyvät syyt sekä perinnöllisyys vaikuttavat yksilölliseen esiintyvyyteen. Dikromaattiset ihmiset voivat nähdä osan väreistä, mutta värien erotuskapasiteetti on rajallinen ja virheellinen luokittelu on yleistä. Diagnostiset testit, kuten Ishihara-levyt ja Farnsworth-Munsellin 100-hue -testi, auttavat havaitsemaan ja määrittämään väritoiveiden puutteen tarkkaan.

Elämänlaatuun liittyy sopeutumista: värien eroittelu voi vaikuttaa arkipäivän tehtäviin, kuten valojen ja merkkien lukemiseen. Ei ole parantavaa hoitoa, mutta käytetään apuvälineitä ja suunnittelumenetelmiä. Värikoodauksia voidaan korostaa kuvien, muotojen ja kontrastien avulla, ja joissakin tapauksissa saatetaan käyttää värisokeuslaseja tai digitaalisia sovelluksia värien erottuvuuden helpottamiseksi.