Autologisessa

Autologisessa hoidossa käytetään potilaan omia soluja tai kudoksia hoitotarkoitukseen. Termi juontaa juurensa kreikkalaisista sanoista autos, itsekseen, ja logos, oppi tai suhde, ja tarkoittaa että hoidon materiaali on peräisin samasta yksilöstä kuin hoitoa saava potilas.

Keskeisiä sovelluksia ovat autologiset kantasolusiirrot, joita käytetään joissakin hematologisissa sairauksissa ja joissain syövän hoidoissa. Solut kerätään potilaalta ennen korkeatehohoitoa ja palautetaan hoidon jälkeen, mikä vähentää hyljintäreaktioiden riskiä verrattuna toisen henkilön soluista tehtäviin siirtoihin. Lisäksi käytetään autologisia kudos- ja luunsiirtoja, joita hyödynnetään esimerkiksi plastiikkakirurgiassa, ortopediassa ja hammashoidossa. Myös autologinen veriplasma ja PRP-hoidot perustuvat potilaan omiin verinäytteisiin, joita rikastetaan ja käytetään paranemisen edistämiseksi.

Edut liittyvät usein immunologiseen yhteensopivuuteen; solut ovat potilaan omia, mikä pienentää hyljinnän ja immuunireaktioiden riskiä sekä helpottaa toipumista. Riskeinä voivat olla hoidon aiheuttamat infektiot, solujen laadusta johtuvat vaihtelut ja hoitoon liittyvät muut komplikaatiot sekä merkittävä kustannustaso. Autologisia hoitoja ei voi yleisesti soveltaa kaikissa tapauksissa, ja niiden käyttö on riippuvainen potilaan terveydentilasta sekä saatavilla olevista soluista.

Autologisia hoitoja verrataan allogeneisiin hoitoihin, joissa soluja annetaan eri yksilöltä. Autologisia menetelmiä säätelevät lääketieteelliset ohjeet ja potilasturvallisuutta korostavat käytännöt. Historiallisesti kantasolusiirrot kehittyivät 20. vuosisadan puolivälistä eteenpäin, ja PRP- sekä kudoshoidot ovat yleistyneet 2000-luvulla.