Arkistointiperinnettä

Arkistointiperinnettä tarkoittaa käytäntöjen, arvojen ja normien kokonaisuutta, jolla yhteiskunta säilyttää, luokittelee ja tarjoaa pääsyn asiakirjoille ja muulle pysyvälle aineistolle. Se kattaa sekä julkiset arkistot ja yksityiset arkistokokonaisuudet että ammatilliset toimintatavat, jotka turvaavat aineiston autenttisuuden, eheyden ja käytettävyyden.

Historian valossa arkistointiperinnettä voidaan tarkastella pitkällä aikavälillä. Suomessa kehitys sai alkunsa kirkollisten ja hallinnollisten rekisterien käsittelystä sekä julkisen hallinnon keskittämisestä 1800-luvulla. Kansallisarkistoa pidetään keskeisenä toimijana, ja se perustettiin vuonna 1918. 1900-luvulla arkistointietiikka ja -menetelmät professionalisoituivat: luettelointi, säilytystapa, sekä alkuperäisyyden ja kontekstin huomioiminen tulivat keskeisiksi periaatteiksi. 1990-luvilta eteenpäin digitaalinen muutos on muuttanut tilannetta, korostaen digitaalisten ja syntyideltaan digitaalisten asiakirjojen pitkäaikaissäilytystä, metatietojen standardointia sekä elektronisen pääsyn kehittämistä.

Keskeiset periaatteet ja käytännöt liittyvät asiakirjojen alkuperäisyyteen ja kontekstiin sekä niiden säilyttämiseen mahdollisimman kauaksi tulevaisuuteen. Tämä sisältää arvojen kuten aitouden, eheyden ja läpinäkyvyyden vaalimisen, asiakirjojen luokittelun ja kuvailun sekä arkkitehtien, viranomaisten ja perhe-/yhteisöjen itsensä tuottamien aineistojen huomioimisen. Tunnettuja standardeja ovat ISAD(G) ja ISAAR(CPF), sekä eri organisaatioiden käyttämät metatietokehykset.

Toimijat ja infrastruktuuri koostuvat Kansallisarkistosta, kunnallisista ja yliopistollisista arkistoista sekä arkistointitehtävissä työskentelevästä henkilöstöstä. Näillä on keskeinen rooli säilyttämisessä, kuvailemisessa ja pääsyn mahdollistamisessa sekä tutkimusta että yleisön muistia varten. Nykyhaasteita ovat muun muassa digitaalisuuden pitkäaikaissäilytys, yksityisyyden suojan tasapainottaminen ja avoimen tiedon edistäminen.