äänteenifiä

Äänteenifiä on lingvistiikassa käytetty termi, jolla tarkoitetaan joukkoa hienovaraisia, ei-segmentaalisia äänellisiä piirteitä, jotka seuraavat puhuttua kieltä. Ne eivät ole itsenäisiä fonemeja eikä niiden tarkoituksena ole erottaa sanoja samalla tavoin kuin perinteiset segmentaaliset ominaisuudet, mutta ne vaikuttavat kuulluun värisävyn ja puheen ilmaisullisuuden muodostumiseen.

Sanan etymologia viittaa sanoihin äänne ja -fiä, ja termi on teoreettinen käsite suomen kielen fonetiikassa. Se on laajemmin pohdittu kuvaileva ilmiö, ei vakiintunut, standardoitu termi. Käsite korostaa sitä, miten puheessa esiintyvät vivahteet voivat muuttaa kuulijan tulkintaa ilman, että itse sanan panttaama merkitys muuttuu.

Ominaisuudet ja ilmentyminen: äänteenifiä on suprasegmentaalinen ilmiö, joka ilmenee kuultavina muutoksina äänenlaadussa (esimerkiksi erilaiset ääni värähdykset ja fonationan tilat), sekä korkeus- ja voimakkuusmuutoksina ja spektrin kallistusvaihteluina. Se liittyy prosodiin ja puhetilanteen kommunikaatiollisiin tavoitteisiin, kuten korostukseen, epävarmuuteen tai ystävällisyyteen. Vaikka äänteenifiä ei yleensä muuta sanan tunnistettavuutta, se voi vaikuttaa siihen, miten viesti tulkitaan sosiaalisesti tai pragmaattisesti.

Tutkimus ja käyttö: ilmiötä tarkastellaan esimerkiksi spektrianalyysin ja elektroglottografian (EGG) keinoin, ja sen löytöjä sovelletaan muun muassa suomen ja sen murteiden sekä kaksikielisten puhetilanteiden analysoinnissa. Käsite on osoitus puheen moniulotteisesta laadusta ja siitä, miten merkitys rakentuu sekä äänessä että kuuntelussa.

Kritiikki ja status: äänteenifiä on kiistanalainen ja monitulkintainen käsite. Se ei ole vakiintunut osa standardin fonetiikan terminologiaa, vaan käytetään kuvailevana työkaluna erilaisissa tutkimus- ja soveltavissa konteksteissa.