ympäristömyrkyllisyyden

Ympäristömyrkyllisyyden käsite viittaa aineen tai seoksen kykyyn aiheuttaa haittaa ympäristölle. Tällainen haitta voi ilmetä suoraan eliöihin kohdistuvina toksisina vaikutuksina sekä epäsuorina vaikutuksina ekosysteemin rakenteeseen ja toimintaan. Ympäristömyrkyllisyyden arviointi perustuu sekä laboratori- että kenttätutkimuksiin, ja siinä huomioidaan sekä lyhytaikaiset akuutit että pitkäaikaiset krooniset vaikutukset.

Tutkimus ja arviointi keskittyvät ekotoksikologiaan ja ekologiseen riskinarviointiin. Ekotoksikologian keinoin mitataan esimerkiksi eliöiden kuolleisuutta, lisääntymistä, kasvua ja käyttäytymistä altistumisen eri tasoilla. Tuloksia tulkitaan usein tutkimus- ja sääntelyyhteydessä: käytetään mittareita kuten LC50, EC50 ja NOEC, sekä huomioidaan bioakkumulaatio ja biomagnifikaatio sekä aineen pysyvyys ympäristössä. Ympäristömyrkyllisyyden katsotaan liittyvän sekä suunta- että aineiston ominaisuuksiin kuten hajoaminen, leviämiskyky ja kantajat, jotta voidaan arvioida vaikutukset kokonaisekosysteemiin.

Esimerkkejä ympäristömyrkyllisyyteen liittyvistä aineista ovat pysyvät orgaaniset saasteet (POP) kuten PCB:t, DDT ja dioksinit; raskasmetallit kuten elohopea ja kadmium; torjunta-aineet sekä lääkeainejäämät. Myös mikro- ja nanoplastit voivat toimia kuljettajina ja pitkittyneenä altisteina. Tämän lisäksi toteutetaan riskinarvioinnin kautta priorisointeja päästöjen vähentämiseksi ja suojelumääräyksiä kiristäen.

Sääntely- ja hallintakehys sisältävät ekologisen riskinarvioinnin periaatteet sekä aineiden luokittelun ympäristömyrkyllisyyden perusteella. Euroopan unionin tasolla nämä ohjaavat päästövähennyksiä, valvontaa ja haitallisten aineiden korvaamista turvallisemmilla vaihtoehdoilla. Ympäristömyrkyllisyyden huomioiminen on keskeistä ekosysteemien terveyden ja toimivuuden turvaamisessa.