välisäteilyn

Välisäteilyn käsite viittaa ulkoapäin kehoon kohdistuvaan ionisoivaan säteilyyn. Lähteitä voivat olla ympäristön taustasäteily, kuten maaperän ja rakenteiden tuottama säteily, sekä ihmisen tuottamat lähteet kuten röntgen- ja CT-kuvantamislaitteet, teollisuuden säteilylähteet sekä kosminen säteily. Välisäteilyn vaikutuksia arvioidaan ensisijaisesti annosten perusteella.

Säteilyn mittaamiseen käytetään useita suureita. Absorboitunut annos (Gray, Gy) mittaa imeytynyttä energiaa kudokseen massayksikköä kohti. Ekvivalentti annos (Sievert, Sv) ottaa huomioon säteilyn laatu ja sen mahdolliset biologiset vaikutukset; käytäntöä varten puhutaan usein kokonais- tai kohdekohtaisesta effektidoseesta. Näiden avulla voidaan arvioida yksilön tai väestön säteilyaltistuksen suuruutta ja riskejä.

Terveysvaikutukset riippuvat annoksen määrästä ja altistumisen kestosta. Suuret annokset voivat aiheuttaa välittömiä vaurioita, kuten kudosvaurioita ja palovammoja. Pienet, pitkittyneet annokset voivat lisätä syövän riskiä ja aiheuttaa mutaatioita. Vaikutukset ovat sekä deterministisiä (altistuksen aiheuttamat välittömät vauriot) että stokastisia (riskin kasvu kudoksen herkkyydessä).

Suojautuminen välisäteilyn vaikutuksilta perustuu kolmanteen periaatteeseen: aikaan, etäisyyteen ja suojaukseen (ALARA). Rajoitetaan altistumisaikaa, lisätään etäisyyttä lähteeseen ja käytetään suojavaatteita sekä fysikaalisia suojaseiniä tai muita esteitä. Säteilyturvallisuusviranomaiset seuraavat ympäristön ja työntekijöiden altistuksia sekä antavat ohjeistuksia.