verenkierrotasapaino

Verenkierrotasapaino, termi, jota käytetään suomalaisessa fysiologiassa ja lääketieteessä, viittaa dynaamiseen tilaan, jossa verenkiertoelimistö ylläpitää kohdilleen riittävän verenkierron kaikille kudoksille ja samalla täyttää aineenvaihdunnan tarpeet. Se kattaa hapen ja ravintoaineiden toimituksen sekä jätteenpoiston, sekä tasapainon valtimoiden virran ja laskimopaluun välillä, joka ylläpitää vakaata perfuusion.

Päät determinantit ovat sydämen jaa syke sekä iskutilavuus, systeeminen verenkierruksen vastus ja kiertävä verimäärä. Säätelevät mekanismit sisältävät autonomisen hermoston kontrollin, hormonaaliset järjestelmät kuten renin–angiotensin–aldosterone-järjestelmä ja natriureettiset peptidit sekä paikallinen auto-regulaatio elimissä, jotka säätävät verisuonten tonusta kudos- ja hapetustilanteen perusteella.

Verenkierrotasapainon arviointi perustuu useisiin hemodynaamisiin parametreihin. Tärkeimpiä indikaattoreita ovat systeemisäntäpaine, sydämen minuuttitilavuus, keskiverenpaine ja sekoitettun laskimon veren happisaturaation. Laboratoriomarkkerit kuten laktaatit voivat viestiä kudosperfuusion heikkenemisestä, kun taas kuvantaminen ja invasiivinen monitorointi voivat tarjota tarkempaa verenvirtavirtauksen tietoa.

Kliininen merkitys: verenkierron tasapainon häiriöt voivat johtaa kudosten hypoperfuusioon tai nesteen kertymiseen. Ne ovat keskeisiä tiloissa kuten hypovolemia, cardiogenic ja distributive-shokki sekä dekompensoitu sydämen vajaatoiminta. Hoito tähtää riittävän perfuusion palauttamiseen optimoimalla tulppahaun ja tilan nestevarat, tukemalla sydämen toiminta tarvittaessa sekä säätämällä verisuoniston tonusta vasopaoottisilla lääkkeillä.

Termiä käytetään pääasiassa suomalaisessa kliinisessä ja akateemisessa kontekstissa kuvatakseen hemodynamiikan ja verenkierron homeostaasin perustavaa laatua olevaa ilmiötä.