tarinoinnista

Tarinointi on taiteen ja viestinnän ala, jolla kerrotaan tai rakennetaan tarinoita. Sen keskeisiä muotoja ovat suullinen tarinankerronta, kirjallinen tarinointi sekä monimediaiset muodot, kuten elokuva-, televisio- ja verkkotarinoita. Tarinointi voi viestiä kokemuksia, viihdättää, opettaa tai säilyttää kulttuuriperintöä. Suomessa tarinointi nähdään sekä kasvatuksellisena välineenä että viestinnän keinona, ja sitä tarkastellaan sekä kerronnan taiteen että kielen käytön ilmiönä.

Keskeisiä tarinoinnin elementtejä ovat juoni, henkilöt, miljöö ja konflikti sekä tarinan ratkaisu. Kertomuksen kertojaääni, näkökulma ja dynamiikka sekä kuvailu ja dialogi rakentavat kerrontaa. Suullisessa tarinoinnissa hyödynnetään rytmitystä, toistoa ja yleisön osallistumista; kirjoitetussa tarinoinnissa painottuvat rytmitys, tempo ja kuvailu.

Tarinointiin liittyy monia käyttötarkoituksia. Viihteen lisäksi se toimii opetuksen välineenä, kulttuurisen perinteen välittäjänä sekä identiteetin ja yhteisöllisyyden rakentajana. Liike- ja bränditarinointi käyttää tarinoita arvojen ja tavoitteiden välittämiseen; journalismi ja dokumentaarinen tarinointi kuvaavat asioita tarinan muodossa. Digitalisaatio on laajentanut tarinoinnin kanavia: podcastit, verkkosisällöt ja sosiaalisen median tarinankerronta mahdollistavat interaktiivisen ja osallistavan tarinankerronnan.

Historia ulottuu suullisesta perinteestä kirjallisuuteen ja massamedioihin. Ikivanhat myytit, eepokset ja legendat muodostavat tarinoinnin perustan, ja sitä on jatkettu radiolla, elokuvilla ja televisiolla sekä nykyisin digitaalisilla alustoilla. Data-tarinointi ja pelillistetty kertominen ovat nykyisin yleistyneitä suuntauksia.

Tarinoiden kertomisessa esiintyy eettisiä kysymyksiä: kulttuurinen tunnustus, esittämisen vastuu ja totuudenmukaisuus sekä yksilö- ja yhteisöoikeudet. Hyvä tarinankerronta huomioi moninaisuuden, välttää stereotypioita ja arvioi tarinan vaikutukset.