säteilyvaikutusta

Säteilyvaikutus tarkoittaa säteilyn aiheuttamia vaikutuksia elossa oleviin olennoihin, materiaaleihin ja ympäristöön. Säteilyä voidaan tarkastella ionisoivana ja ei‑ionisoivana säteilynä. Ionisoiva säteily, johon kuuluvat alfa-, beta-, gamma- ja röntgensäteily, kykenee irrottamaan elektroneja ja aiheuttaa kemiallisia sekä biologisia vaurioita soluissa. Ei‑ionisoiva säteily, kuten radio-, mikroaaltosäteily, infrapuna- ja näkyvä valo, ei useimmiten aiheuta suuria molekyylirakenteen muutoksia vaan voi aiheuttaa lämpövaikutuksia tai fotonien energiaa kudoksissa.

Lähteitä säteilyvaikutuksille ovat sekä luonnolliset tekijät, kuten taustasäteily ja radon, että keinotekoiset lähteet lääketieteellisissä kuvantamistoimenpiteissä (röntgen, CT), teollisuudessa, ydinvoimassa sekä tutkimuslaitoksissa. Säteilyvaikutukset riippuvat saaduista annoksista, altistuslaboratorioista ja säteilyn tyypistä sekä kohdekudoksesta.

Biologiset vaikutukset jaetaan välittömiin deterministisiin vaikutuksiin, joilla on kynnys ja jotka näkyvät suurentuneen annoksen myötä (kuten pahoinvointi, ihon punoitus, kudosvauriot), sekä pitkäaikaisiin stochasticisiin vaikutuksiin, kuten syöpä ja perimämuutokset, joiden ilmeneminen kasvaa annoksen funktiona. Ionisoiva säteily voi aiheuttaa sekä yksittäisiä vaurioita että väistämättä riskin kasvua tulevilla sukupolvilla.

Mittaus ja riskinarviointi perustuvat doosiin: absorbed dose Gy sekä ekvivalentti- ja tehokas annos Sv, joissa huomioidaan säteilyn laatu ja kudostenvahvuudet. Turvallisuusperiaatteet noudattavat ALARA-käsitettä: säteilyä minimoidaan, käytetään suojausta, pidetään etäisyyttä ja rajoitetaan altistusta. Kansainvälisellä tasolla ICRP:n ohjeet sekä IAEA:n standardit ohjaavat sääntelyä ja käytäntöjä. Dosimetriaa käytetään sekä lääketieteessä että teollisuudessa henkilöturvallisuuden varmistamiseksi.