sekularisaation

Sekularisaation käsite kuvaa yhteiskunnallista muutosta, jossa uskonnon vaikutus julkisessa elämässä ja instituutioiden toiminnassa heikkenee. Siihen kuuluu kirkon ja valtion eriytyminen sekä uskonnollisten normien vähittäinen vaikutusvallan kaventuminen poliittisessa päätöksenteossa. Sekularisaatio ei välttämättä tarkoita uskon katoamista yksilöiltä, vaan muuttaa uskonnon asemaa yhteiskunnassa ja julkisessa keskustelussa.

Se ilmenee useilla ulottuvuuksilla: institutionaalisella tasolla kirkko- ja valtiolaitosten eriytyminen sekä lainnormien uskonnollisten vaikutusten väheneminen; kulttuurisella tasolla uskonnollisen symboliikan ja rituaalien näkyvyys voi heikentyä yleisessä kulttuurisessa tuotannossa; yksilötasolla uskonnon harjoittamisen painopiste siirtyy usein yksityiseen elämään. Modernisaatio, koulutus, oikeusvaltion kehitys ja tieteellinen ajattelu tunnustetaan tyypillisesti sekularisaation moottoreiksi.

Maantieteellisesti sekularisaatio etenee eri tavoin. Monissa länsieurooppalaisissa ja pohjoismaisissa yhteiskunnissa julkinen uskonto on vähentynyt, kun taas joissain muissa kulttuureissa uskonto vahvistuu tai muuttuu eri tavalla. Sekularisaatio ei ole universaali tai lineaarinen prosessi; historialliset, poliittiset ja kulttuuriset tekijät muovaavat sen muotoa.

Kritiikkiä: sekularisaatio-teoriaa kohtaan on esitetty argumentteja, joiden mukaan uskonto ei alati väisty; joissakin yhteisöissä uskonto voi uudistua ja nähdä roolinsa uudella tavalla. Pluralismi ja uskonnollisen moninaisuuden lisääntyminen sekä erilaisten julkisten tilojen neutraalius voivat muuttaa käsitystä siitä, mitä sekularisaatio tarkoittaa.

Yhteenveto: sekularisaatio kuvaa laajaa, monisyistä muutosprosessia, jossa uskonnon julkinen rooli heikkenee ja yksityinen rooli voimistuu. Prosessi ei yksin määritä yksilön vakaumusta, mutta muokkaa yhteiskunnan rakenteita, arvoja ja julkista keskustelua.