rikkipitoisuutta

Rikkipitoisuus tarkoittaa näytteen sisältämän rikin massaa suhteessa aineen kokonaismassaan tai tilavuuteen. Yleisimmin rikkipitoisuus ilmoitetaan massaprosenttina (painosta) tai mg/kg, ja joissain yhteyksissä myös ppm-arvona. Rikkipitoisuus on tyypillinen mittauskriteeri eri aloilla, kuten maaperä- ja elintarviketutkimuksessa, teollisuusprosessien laadunvalvonnassa sekä polttoaineiden ja rakennusmateriaalien analytiikassa.

Eri konteksteissa rikkipitoisuus saa käyttöarvonsa eri tavoin. Maaperässä rikkipitoisuus vaikuttaa kasvien ravinnonsaantiin ja sulfaattien saatavuuteen sekä orgaanisen aineen hajoamiseen. Elintarvikkeissa ja rehussa rikkipitoisuus liittyy luonnollisiin rikkivihanneksiin ja aminohappoihin sekä mahdollisiin lisättyihin sulfaatteihin ja sulfidien muodostumiin. Polttoaineissa ja teollisuustuotteissa rikkipitoisuus on keskeinen tekijä sekä päästöissä (rikkidioksidi) että laitteistojen korroosiossa, minkä vuoksi esimerkiksi polttoaineiden rikkipitoisuus valvotaan tarkasti ja alhaisimmat arvoinaulut (ultra-low-sulfur) ovat tärkeitä ympäristövaatimuksina.

Mittausmenetelmät rikkipitoisuudelle vaihtelevat näytteen mukaan. Yleisiä menetelmiä ovat röntgenfluoreenssimittaukset (XRF) sekä näytteen hajotus (digestion) jälkeen tehtävät ICP-OES tai ICP-MS -analyysit, jotka antavat kokonaisrikin pitoisuuden. Sulfaattipitoisuuksien tai muiden rikkiväritableiden erottamiseen voidaan käyttää ionikromatografiaa tai titrauksellisia menetelmiä. Laadunvalvonnassa käytetään usein standardoituja valmistus- ja mittausmenetelmiä sekä kalibrointia, jotta tulokset ovat vertailukelpoisia.

Rikkipitoisuutta seurataan ja hallitaan monissa toimialoissa sen ympäristö-, terveys- ja turvallisuusvaikutusten vuoksi.