Rikkipitoisuus

Rikin pitoisuus tarkoittaa aineen sisältämän rikin massan suhdetta näytteen kokonaismassa. Se ilmoitetaan yleisimmin massaprosenttina (painoprosentti, wt%), mutta voi olla mg/kg tai ppm riippuen näytteen luonteesta ja käyttötarkoituksesta.

Rikin pitoisuuden mittaamisen kontekstit ovat moninaiset. Polttoaineissa pienemmät rikkipitoisuudet vähentävät rikkidioksidin päästöjä ja parantavat ilmanlaatua; maaperä- ja kasvinravinnon kannalta rikin määrä vaikuttaa kasvien kasvuun ja maan ravinnetaseeseen; geologiassa ja kaivosteollisuudessa rikkipitoisuus kertoo mineraalien koostumuksesta ja taloudellisesta arvosta.

Mittausmenetelmät vaihtelevat näytteen mukaan. Yleisimmät laboratoriomenetelmät ovat LECO-tyyppiset polttopohjaiset rikkianalyysit, X-ray fluorescence (XRF) -mittaukset sekä näytteen hajoittaminen (digestion) ja rikkispektroskopia ICP-OES- tai ICP-MS-illä. LECO-menetelmä palovoi näytteen hapen vaikutuksesta ja mittaa syntyvien rikkidioksidin pitoisuuden infrapunaspektroskopian avulla. XRF soveltuu hyvin kiinteille näytteille ja suurille pitoisuuksille, mutta erittäin alhaisten pitoisuuksien määritys voi vaatia digestiometodeja.

Sovelluksissa rikkipitoisuudella on sääntelyn ja laadunvarmistuksen kannalta merkitystä. Polttoaineissa ja teollisissa prosesseissa pyritään alhaisiin rikkipitoisuuksiin päästörajoitusten vuoksi, kun taas maaperätutkimuksissa rikin määrä liittyy ravinnetalouteen ja ympäristövaikutuksiin. Mittausta säätelevät usein ISO-, ASTM- tai ISO/IEC-standardit ja tulokset raportoidaan yhtenäisesti kunkin sovelluksen mukaan.