resilienceiä

Resilienceiä on käytetty kuvaamaan kykyä selviytyä, sopeutua ja toipua vastoinkäymisistä sekä ylläpitää toimintakykyä. Suomessa termiä käytetään sekä yksilötason että yhteisö- tai järjestelmätasojen ilmiöiden yhteydessä, ja sitä sovelletaan muun muassa psykologiassa, terveydenhuollossa, koulutuksessa, ekologiassa ja yhteiskuntatieteissä.

Psykologian piirissä resilience viittaa yksilön kykyyn selviytyä stressistä, sopeutua muutoksiin ja palautua traumasta. Ekologisessa ja sosiaalisessa kontekstissa resilience tarkoittaa systeemin kykyä absorboida häiriöitä, muuttaa toimintaa ja säilyttää perusfunktiot sekä identiteetti. Konseptia tarkastellaan useimmiten prosessina, ei pelkkänä staattisena ominaisuutena, ja siihen vaikuttavat sekä yksilön tekijät että ympäristön resurssit.

Mittauksessa käytetään standardoituja mittareita kuten CD-RISC, Resilience Scale for Adults (RSA) sekä Brief Resilience Scale (BRS). Lisäksi korostuvat kontekstuaaliset ja laadulliset arvioinnit. Resilienceiä koskevat tulkinnat voivat vaihdella kulttuurisesti ja ajassa, ja mittaamisen haasteisiin sisältyy tilannesidonnaisuus sekä väärinymmärrysten vaara.

Sovellukset kattavat terveyden edistämisen, koulutuksen, työyhteisöjen resilienssitoiminnan sekä katastrofien jälkeisen palautumisen tukemisen. Resilienceiä vahvistetaan usein vahvistamalla sosiaalista tukea, kykyä hallita stressiä sekä rakentamalla turvallisia, joustavia ympäristöjä.

Kritiikki huomauttaa, että resilienceä saatetaan käyttää yksilön syyllistämisen välineenä tai peittää rakenteellisia epäkohtia. Kyse on dynamiasta: resilience on prosessi, jonka toteutuminen riippuu sekä henkilökohtaisista että ympäristötekijöistä. Katso myös resilienssi, kestävyys ja resilienssintutkimus.