puhekielisyys

Puhekielisyys tarkoittaa suomen kielen epämuodollista, arkipäiväisessä puheessa ja epäformaalissa kirjoituksessa käytettyä rekisteriä. Se ei ole erillinen kieli, vaan kielikuvan ja kommunikaation tapojen kokonaisuus, joka eroaa kirjakielestä muun muassa sanavalinnoissa, lauserakenteissa ja rytmissä. Puhekielisyys esiintyy sekä henkilökohtaisessa keskustelussa että nykyaikaisessa tekstiviestinnässä ja sosiaalisessa mediassa.

Tyypillisiä piirteitä voivat olla sanaston ja ilmauksen epämuodollisuus, slangin ja laina- tai murresanojen käyttö, lyhenteiden ja puhekielisten muotojen yleisyys sekä lauseiden yksinkertaistaminen. Usein puhekielisyys ilmenee myös pronomien, kuten minä ja sinä, korvautumisena puhekielisemmillä vastineilla, sekä sananmuutoksina, kuten päätteiden ja äänteellisten muokkauksien vähäisyytenä. Puhekielisyys voi sisältää myös täyte- tai hakusanoja, toistoa sekä katkoja, jotka lisätään puheen ilmaisullisuuteen.

Käyttö ja konteksti vaihtelevat: se on yleistä päivittäisessä vuorovaikutuksessa, mutta sitä voi tavata myös ohjelmissa, elokuvissa ja kirjallisessa dialogissa, joissa halutaan kuvata todellisuutta tai luoda uskottavuutta. Puhekieli voi heijastaa ryhmän identiteettiä, ikää, aluetta ja sosiaalista asemaa. Toisaalta se saattaa saada huomion tai arvostelun muodollisissa yhteyksissä, joissa kirjakieli tai virallinen kieli on etusijalla.

Esimerkkejä puhekielestä ovat muotoiluero: "Mä meen just kaupalle" versus "Minä menen juuri kaupalle" sekä "Mites sä voit?" versus "Miten sinä voit?" Näin puhekielisyys ilmentää kielen dynaamisuutta ja sopeutumista eri tilanteisiin.