plasmapitoisuuden

Plasmapitoisuus kuvaa aineen konsentraatiota veriplasmassa. Se voi referoida kokonaispitoisuutta, joka sisältää sekä vapaana olevia että proteiineihin sitoutuneita fraktioita, tai harvemmin vapaan aineen pitoisuutta (lääkeaineissa tämä vapaa fraktio on usein pharmacologisesti aktiivinen). Yleisimmät yksiköt ovat nanogrammit per millilitra (ng/mL), mikrogrammat per millilitra (µg/mL) tai mikromoolit per litra (µmol/L).

Mittaukseen käytetään verinäytettä, ja plasma saadaan voitelemalla näyte antiagglutinanttilla; verisolut erotetaan sentrifugoinnilla. Plasman ja veren seerumin välillä on eroa: plasma sisältää veriplasman hyytymistä estävät aineet, kun taas serum syntyy veren hyytyessä. Näytteen käsittely, säilyvyys ja ajankohta vaikuttavat arvoihin. Tunnuslukujen määrittämiseen käytetään usein immuno-, kromatografisia tai massaspektrometriamenetelmiä (esim. LC-MS/MS).

Käyttöalueet ja tulkinta ovat keskeisiä. Plasmapitoisuutta mitataan terapeuttisessa lääkekontrollissa (therapeutic drug monitoring, TDM) annostuksen optimoimiseksi ja toksisuusriskin arvioimiseksi. Pitoisuus voi auttaa arvioimaan hoitovastetta, hoidon pysyvyyttä ja potilaan lääkeaineen toleranssia. PK-parametrit, kuten Cmax, Cmin ja AUC, perustuvat plasmapitoisuuksien ajan funktionaaliseen mittaukseen.

Sijoitettaessa plasmapitoisuuteen, on huomioitava tekijät, jotka voivat muuttaa arvoja: proteiinikytkentä, munuaisten ja maksan toiminta, lääkkeiden vuorovaikutukset, ikä ja paino sekä sairaustilat. Ennenanalyysiin liittyvät tekijät, kuten ruokailu tai vuorokausivaihtelut, voivat aiheuttaa vaihtelua tuloksiin.