pintakerroksissa

Pintakerroksissa on suomenkielinen termi, jota käytetään kuvaamaan kappaleen, maaperän tai ympäristön ylintä kerrosta sekä aluetta, jossa tapahtuu suurin vuorovaikutus ympäristön kanssa. Se viittaa pintaan sijoittuviin prosesseihin ja ominaisuuksiin, jotka voivat poiketa syvempien kerrosten tilasta.

Maaperätieteessä pintakerrokset kattavat usein O- ja A-horisontin sekä riippuen luokasta mahdollisesti E-horisontin, joissa yhdistyvät orgaaninen aines, eloperäiset aineet ja runsaampi mikrobiaktiivisuus. Näissä kerroksissa veden, ilman ja ravinteiden kierto sekä juurien aktiivisuus vaikuttavat kasvuun, hedelmällisyyteen ja eroosioon.

Geologiassa pintakerrokset ovat näkyviä esimerkiksi rappeutumisen ja rakeiden kulumisen reunoilla, joissa kemiallinen ja fysikaalinen rappeuma on etenevintä. Pintakerrosten koostumus ja paksuus voivat vaihdella suuresti alueittain.

Ilmakehässä pintakerroksia voidaan tarkoittaa rajakerrosta, jossa ilmakehän ominaisuudet muuttuvat nopeasti päivän aikana; tätä pidetään myös kapeana alueena, joka vaikuttaa ilmanlaatuun, kosteuteen ja lämpötilaan.

Materiaalitieteessä pintakerroksella tarkoitetaan usein oksidikerrosta, kuorten tai suojakerroksen kaltaista pintaa, jonka ominaisuudet poikkeavat perusaineesta. Pintakerros vaikuttaa korroosioon, kulutukseen sekä liimaus- ja kiinnittymiskykyyn.

Tutkimuksessa pintakerrokset analysoidaan näytteiden ja pintamittausten avulla. Menetelmät voivat sisältää porausta, mikroskopiaa sekä kemiallisia ja fysikaalisia analyysia.