patogeenisyyden

Patogeenisyyden käsite kuvaa patogeenisen mikrobin kykyä aiheuttaa sairautta isännässä. Se kattaa tarttumisen, kudoksiin kiinnittymisen ja vauriotuotannon sekä toimintahäiriöt, joita sairaus voi aiheuttaa. Patogeenisyys eroaa virulentiteetista, joka mittaa taudin vakavuutta tai haitan määrää; patogeenisyys viittaa kykyyn aiheuttaa sairaus yleisesti.

Patogeenejä voivat olla bakteerit, virukset, sienet tai loiset. Patogeenisyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat mikrobien ominaisuudet (tarttumiskyky, invasiivisuus, toksiinien tuotto, kapselit) sekä immuunijärjestelmän ohituskyky. Monilla patogeeneillä on virulenssigeenejä, jotka voivat siirtyä plasmideissa tai genomissa ja näin muuttaa patogeenisyyden tasoa. Isännän tekijät ja ympäristö vaikuttavat tulokseen; esimerkiksi annos, reitti ja mikrobiomin tila ovat tärkeitä.

Isäntätekijöihin kuuluu immuniteetti, ikä, perussairaudet ja lääketokio; ympäristötekijöitä ovat alueelliset olosuhteet ja mikrobiomina. Opportunistiset patogeenit voivat aiheuttaa sairauden vain heikentyneessä isännässä; normaalisti ne ovat haitattomia tai harvinaisia. Patogeenisyyden ilmentymä on dynaaminen vuorovaikutus patogeenin ominaisuuksien ja isäntäelimistön puolustusten välillä.

Tutkimuksessa patogeenisyyttä arvioidaan eläinmalleilla, soluviljelmillä ja molekyylitason menetelmillä. Perinteisesti käytetään Kochin postulaatteja; nykyaikaiset molekulaariset postulaatit huomioivat isäntä–pathogen vuorovaikutuksen monimuotoisuuden.