omanarvontuntoa

Omanarvontunto on psykologinen käsite, joka kuvaa henkilön yleistä arviota omasta arvostaan ja kelvollisuudestaan. Se määrittelee, kuinka paljon yksilö kokee olevansa arvokas ihmiselle itselleen ja ympäristölleen. Omanarvontunto rakentuu sekä tunteista että kognitiveista käsityksen osista: siihen liittyy esimerkiksi itsemiehen hyväksyminen, tuntemus siitä, että ansaitsee tulla kohdelluksi kunnioittavasti, sekä pelkkyys omasta arvosta.

Omanarvontunto eroaa osin muista samanhenkisistä käsitteistä. Se ei keskity pelkästään omiin kykyihin tai suoriutumiseen, vaan kattaa kokonaisvaltaisen kokemuksen arvoisuudesta. Itsetunto (itsevarmuus omia kykyjä kohtaan) viittaa enemmän luottamukseen omiin suorituksiin ja pätevyyteen, kun taas omanarvontunto liittyy laajempaan, identiteettiin ja ihmisarvon kokemukseen.

Kehitys ja tekijät. Omanarvontunto kehittyy varhaisessa vuorovaikutuksessa vanhempien, hoitajien ja muiden tärkeiden ihmissuhteiden kautta. Turvallinen kiintymyssuhde, myönteinen palaute, rakentava kritiikki sekä sosiaalinen hyväksyntä tukevat myönteistä arviota itsestä. Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät sekä elämänkokemukset, kuten koulukiusaaminen tai menetykset, voivat muuttaa omanarvontuntoa sekä sen pysyvyyttä ja joustavuutta.

Mittaaminen ja merkitys. Tutkimuksessa ja käytännössä omanarvontuntoa arvioidaan erilaisilla kyselyillä, joista tunnetuimpia ovat yleisesti käytetyt itsetuntoa mittaavat mittarit. Matala omanarvontunto liittyy usein haasteisiin mielenterveydessä, sosiaalisissa suhteissa ja hyvinvoinnissa, kun taas korkea, realistinen omanarvontunto voi tukea resilienssiä ja oppimista. Arviointi voi auttaa tunnistamaan tarvitsevat tukea sekä koulutuksessa että terapiassa.