numeroitumisjärjestelmä

Numeroitumisjärjestelmä on menetelmä, jolla luvut ilmaistaan, tallennetaan ja käytetään erilaisten luetteloiden, laskutoimitusten ja identifioinnin yhteydessä. Se kattaa sekä paikkasidonnaiset lukujärjestelmät, joissa kunkin merkin arvo määräytyy sen sijainnin mukaan (esimerkiksi desimaali, binääri ja muut base-n-järjestelmät), että niitä ei- tai epäpaikallisesti käyttävät järjestelmät, kuten joitakin perinteisiä tunnusmerkintöjä tai luettelomerkintöjä hyödyntävät tavat.

Paikkasidonnaiset lukujärjestelmät perustuvat radxiin ja paikkasuhteeseen: sama merkkijoukko voi saada erilaiset arvot riippuen sen sijainnista luvussa. Yleisesti tunnetuimpia esimerkkejä ovat desimaali (base 10), binääri (base 2), oktaali (base 8) ja heksadesimaali (base 16), joissa käytetään numeromerkkeinä 0–9 sekä joissain järjestelmissä lisämerkkejä kuten A–F. Ei-paikalliset järjestelmät eivät perustu place-value -periaatteeseen; tunnetuin esimerkki ovat roomalaiset numerot, sekä joitain tarkoitusteknoloiikassa käytetyt merkit, kuten tavanomaiset luettelomerkit.

Ominaisuuksiin kuuluvat perustekijät, kuten radiksi, nollan käsite (monissa järjestelmissä) ja mahdollisuus suorittaa peruslaskutoimituksia tai vertailla lukuja. Käyttökohteita ovat matematiikka ja tietotekniikka sekä arkipäivän tehtävät kuten kirjastoluettelointi, asiakirjojen numerointi ja ohjelmistoversioiden hallinta.

Historian valossa järjestelmien kehitys juontaa juurensa antiikin aikojen lukujärjestelmistä ja Hindu–Arabialaisesta numerointijärjestelmästä, jonka laajamittainen käyttöönotto muutti nykyistä laskennan ja tallennuksen standardia. Numeroitumisjärjestelmät ovat siten sekä teoreettinen käsite että käytännön työkalu erilaisissa kulttuurisissa ja teknisissä konteksteissa.