neurokognitiivisten

Neurokognitiiviset prosessit viittaavat aivojen biologisten mekanismien ja kognitiivisten toimintojen väliseen vuorovaikutukseen. Ne kattavat havaitsemisen, tarkkaavaisuuden, muistin, kielen, oppimisen sekä päätöksenteon ja suunnittelun. Neurokognitiivinen tutkimus on osa kognitiotieteen ja neurotieteen yhdistettä, ja sen tavoitteena on ymmärtää, miten aivoverkostot tukevat erilaisia kognitiivisia toimintoja.

Tutkimusmenetelmät yhdistävät käyttäytymisarvioinnin ja neurotieteelliset mittaukset. Keskeisiä menetelmiä ovat toiminnallinen magneettikuvaus (fMRI), positroniemissiotomografia (PET), elektroenkefalografia (EEG) ja magneettoenkefalografia (MEG), sekä transkraniaalinen magneettinen stimulaatio (TMS) ja lesiotutkimukset. Näin voidaan kartoittaa, mitkä aivokerrokset ja verkostot osallistuvat kuhunkin kognitiiviseen prosessiin ja miten ne muuttuvat eri tilanteissa.

Neurokognitiiviset havainnot liittyvät vahvasti aivoverkkoihin. Esimerkiksi etuotsalohkon (prefrontaalinen) alueet sekä temporaali- ja parietaalialueet osallistuvat korkeatasoisiin toimintoihin, kuten suunnitteluun, työmuistiin ja kielelliseen prosessointiin. Keskeisiä verkostoja ovat frontoparietaalinen verkosto, default mode -verkosto sekä muut kognitiivisen hallinnan verkostot.

Sovelluksissa neurokognitiivisten tutkimusten avulla voidaan ymmärtää ja hoitaa neurokognitiivisia häiriöitä, kuten ADHD, lukihäiriöt, autismikirjon häiriöt, skitsofrenia ja dementia. Lisäksi tulokset voivat vaikuttaa opetukseen, kognitiiviseen rehabilitaation ja yksilölliseen oppimispolkuun suunnitteluun.

Rajoitteet ja kehitys: Monet havainnot ovat korrelaatioita, eikä syy-seuraussuhteita. Reverse inference -ongelma ja tulosten yleistettävyys vaativat kriittistä tulkintaa sekä toistettavuutta useissa tehtävissä ja populaatioissa. Tutkimus on kehittynyt voimakkaasti 20. ja 21. vuosisadalla, ja ala jatkaa kehittymistään moniulotteisena monialaisten menetelmien kautta.