munuaiskivet

Munuaiskivet ovat kiteytyneitä mineraali- ja suolamuodostumia, jotka kertyy virtsaan ja voivat muodostua munuaisiin tai virtsateihin. Yleisimmät kivityypit ovat kalsiumkivet (kalsiumoksalaatti ja/tai kalsiumfosfaatti), uraattikivet sekä harvinaisemmat struvite- ja ksantiinikivet. Struvitekivet liittyvät usein virtsatieinfektioihin, uraattikivet taas virtsahapon runsasmääräiseen pitoisuuteen virtsassa.

Riskitekijöitä ovat riittämätön nesteytys, runsas suolan- ja proteiinin sekä oksalaatin saanti, sekä tietyt sairaudet kuten hyperparatyreoosi ja gout. Geneettiset tekijät sekä elämäntavat vaikuttavat myös kivien syntyyn. Suurin osa munuaiskivistä esiintyy aikuisilla, usein 30–50-vuotiailla, ja miehillä niiden esiintyvyys on hieman suurempi.

Oireet vaihtelevat: monet kivet ovat oireettomia, toiset aiheuttavat äkillisen, voimakkaan kouristuksen kaltaisen kivun, joka alkaa alaselästä tai kyljistä ja siirtyy nivusiin tai eteenpäin virtsateihin. Kipuun voi liittyä virtsan verenpisara, tihentyneeseen virtsaamiseen tai polttava virtsatessa. Jos virtsa ei kulje normaalisti tai kivestä aiheutuu infektio, oireet voivat pahentua.

Diagnoosi perustuu virtsa- ja verikokeisiin sekä kuvantamismenetelmiin. Useimmiten käytetään ei-kontrastista CT-skanneria, joka tunnistaa kivien koon ja sijainnin. Ultraääni on vaihtoehto raskaana oleville tai lapsille.

Hoito riippuu kivien koosta ja sijainnista. Pienet kivet voivat poistua itsestään nesteytyksellä ja kivunlievityksellä sekä joskus alfa-2-agonistienkaltaisilla lääkkeillä kivun helpottamiseksi. Isommat tai ei-laantuvat kivet vaativat toimenpiteitä, kuten ultraäänellä tai lasersäteilyn avulla tapahtuva rikkoutuminen (ureteroscopy ja laser), tai perkutaaninen nefrolitotripsia. Ennaltaehkäisyssä korostuvat riittävä nesteen saanti, ruokavalion muokkaus sekä tarvittaessa lääkkeet kivityypin mukaan (esim. kaliumsitraatti, allopurinoli tai diureetit). Yleinen ennuste on hyvä, mutta kivien uusiutuminen on yleistä ilman elämäntapamuutoksia.