Aikajakomo (time-division multiplexing, TDM) jakaa kanavan aikajaksoihin, joissa kukin signaali pääsee siirtämään tietonsa rajatuissa ajanjaksoissa. Synchronous TDM ja statistinen aikajakomo (STDM) optimoivat tilan käytön eri tilanteissa. TDM on yleistä digitaaliväylissä sekä tele- ja tietoverkoissa, kuten SDH/SONET- ympäristöissä.
Taajuusjakomo (frequency-division multiplexing, FDM) jakaa kaistan useisiin taajuuskaistoihin, joille kullekin varataan oma spektrialueensa. FDMia käytettiin laajasti analogisessa puhelinverkossa ja radioviestinnässä; taustaongelmina ovat guard- bandit ja yhteensopivuusongelmat kaistanhallinnassa.
WDM (valokuitujen aallonpituusjakaminen) siirtää useita kanavia samassa kuidussa käyttämällä erilaisia aallonpituuksia. CWDM ja DWDM ovat alaluokkia, DWDM mahdollistaa tiheämmät aallonpituuskanavat ja suurimmat kapasiteetit, mitä käytetään suurissa kuituverkko-operaatioissa.
Koodinjakaminen (code-division multiplexing, CDMA) käyttää erillisiä koodisignaaleja, joilla useat käyttäjät voivat jakaa saman spektrin samaan aikaan. Tämä malli on keskeinen joissakin mobiili- ja radioviestintäjärjestelmissä sekä joissain verkoissa.
Ortogonaalinen taajuusjakaminen (OFDM) jakaa kuormituksen useisiin alausuuksiin, jotka ovat ortogonaalisia ja joiden avulla voidaan hallita multipath-ilmiöitä tehokkaasti. OFDMia käytetään esimerkiksi WLAN-verkkojen, digitaalisen televisioinnin sekä 4G/5G -järjestelmien yhteyksissä.
Polarisaatiojakaminen (PDM) käyttää kahta vastakkaista polarisaatiotasoa signaalin eristämiseen, mikä lisää siirtokapasiteettia erityisesti optisissa järjestelmissä koherenttien yhteyksien yhteydessä.
Yleisiä etuja ovat kaistanleveyden tehokas hyödyntäminen ja palvelukehityksen joustavuus, kun taas haasteisiin kuuluvat synkronointi, crosstalk, dispersion ja tekninen monimutkaisuus. Sovellukset vaihtelevat telekommunikaatiosta kuitu- ja langattomiin verkoihin sekä digitaaliseen televisioniin.
---