lähdekritiikki

Lähdekritiikki on tutkimuksellisen työskentelyn ja mediakasvatuksen perusmenetelmä, jonka tarkoituksena on arvioida lähteiden luotettavuutta, totuudenmukaisuutta ja soveltuvuutta. Se auttaa erottamaan tosiasiat väitteistä, mielipiteistä sekä virheistä ja mahdollisista tarkoituksellisista manipulaatioista. Lähdekritiikki on keskeinen osa historiantutkimusta, journalismia, tiedettä sekä koulutuksen mediataitoja.

Keskeisiä käsitteitä ovat lähteen alkuperä ja konteksti sekä ulkoinen ja sisäinen kriittisyys. Ulkoisessa kriittisyydessä tarkastellaan lähteen autenttisuutta, tekijää, julkaisukanavaa, päivämäärää sekä mahdollisia kopiopaikkoja ja muokkauksia. Sisäisessä kriittisyydessä arvioidaan sisällön johdonmukaisuutta, todisteiden riittävyyttä ja lähteen motiiveja. Lähteet jaotellaan usein ensisijäisiin ja toissijaisiin sekä primaarilähteisiin ja sekundaarilähteisiin; luotettavuutta arvioidaan ristiriitojen, kontekstin ja auktoriteetin perusteella. Tärkeitä kysymyksiä ovat: kuka sanoo, mitä, milloin, missä ja miksi, sekä onko väitteillä vahvaa näyttöä vai ei.

Lähdekritiikkiä sovelletaan laajalti: historiantutkimuksessa sen avulla rakennetaan mahdollinen kuva menneisyydestä; journalismissa sen avulla varmistetaan faktat ennen julkaisemista; tieteellisessä tutkimuksessa se ohjaa lähteiden kriittistä tarkastelua; mediataidoissa se tukee digitaalisen tiedon kriittistä arviointia ja disinformaation vastustamista.

Menetelmällisesti lähdekritiikki etenee usein seuraavasti: määritellään lähteen luonne, arvioidaan sen alkuperä ja motiivit, tarkastellaan väitteiden todennettavuutta ja verrataan muihin lähteisiin. Epäselvyyksien ilmetessä etsitään lisätodisteita ja annetaan painoero väitteille sen mukaan. Digitaalissa ympäristössä korostuvat lähteiden todennettavuus, konteksti sekä algoritmisten suodattusten ja muiden teknisten tekijöiden vaikutukset.