leijumisen

Leijuminen on ilmiö, jossa kappale pysyy ilmassa ilman suoraa kosketusta maahan tai muuhun tukipisteeseen. Tämä voi tarkoittaa vakaata kohoamista tai tilapäistä, ulkoisen voiman avulla ylläpidettyä nostetta. Leijuminen eroaa normaalista tukemisesta siinä, että voimanlähde ja contact-pinta ovat erilliset.

Useita keinoja voidaan käyttää leijunnan aikaansaamiseksi. Magnettinen leijuminen syntyy magneettikenttien vuorovaikutuksesta: diamagneettiset ja suprakondensaatiomateriaalit sekä maglev-järjestelmät voivat muodostaa nosteen. Flux pinning suprajohtavissa materiaaleissa mahdollistaa esineen lukittumisen magneettikenttään ja vakauden tietyssä asennossa. Akustinen leijuminen hyödyntää staattisesti muodostettuja ääniaaltovuorovaikutuksia, joilla pienempiä kappaleita voidaan pitää paikoillaan. Optinen leijuminen perustuu lasersäteen gradienttiin, jolla voidaan pitkinä ajanjaksoina kontrolloida pieniä kappaleita. Sähköstaattinen leijuminen sekä plasma- tai muut kokeelliset järjestelmät tarjoavat lisäksi vaihtoehtoja. Kvanttisidonnaiset ilmiöt, kuten flux pinningin kautta tapahtuva kvanttileijunta, liittyvät suprajohtavuuteen ja kokonaisvaltaiseen kontrolliin magneettikentissä.

Historia ja sovellukset ovat ulottuneet sekä perinteisiin että kokeellisiin ympäristöihin. 1900-luvulta lähtien on demostroitu monenlaisia leijuntajärjestelmiä magneettisilla, akustisilla ja optisilla menetelmillä, ja flux pinning on yksi tunnetuimmista mekanismeista. Käytännön sovelluksia ovat maglev-rautatiet, kosketukseton käsittely ja tarkka tutkimusmenetelmä mikro- ja nanotasolla.

Leijuminen esiintyy myös kulttuurissa ja tieteiskirjallisuudessa, ja sen ympärillä riittää sekä kiinnostusta että kritiikkiä. Tutkimus painottuu kuitenkin ilmiön todistettuihin mekanismeihin ja käytännön rajoituksiin.