kosteustaso

Kosteustaso on yleistermi, jolla tarkoitetaan veden määrää tilassa, rakenteessa tai maaperässä. Se ilmaisee, kuinka märkä jokin ympäristö tai materiaali on, ja se riippuu kontekstista. Yleisimmin kosteus käsitellään kolmessa muodossa: ilman kosteustaso (suhteellinen ilmankosteus RH, prosentteina), materiaalin kosteuspitoisuus (MC, prosentti materiaalin kuivasta massasta) sekä maaperän kosteustaso (tilavuuskosteus θ, tilavuusprosentteina).

Kosteustason mittaaminen ja yksiköt vaihtelevat käyttökohteen mukaan. Ilman kosteutta mitataan yleensä kosteuden suhdeluku RH:n avulla; RH kertoo, kuinka paljon ilmassa on vesihöyryä verrattuna siihen, mitä ilma voi pitää lämpötilan vallitessa. Materiaalien kosteutta estimaidaan kosteuspitoisuutena, usein painoprosentteina kuivapainosta. Maaperän kosteus voidaan ilmoittaa tilavuuskosteutena tai gravimetrisellä kosteudella. Mittausmenetelmät vaihtelevat jokaisessa kontekstissa: hygrometrit ja ilmankosteusanturit, kosteussensorit ja ei-hämmennyttävät mittausmenetelmät rakentamisessa sekä TDR- tai kapasitanssisensorit maaperän kosteuden arvioinnissa. Tasapainokosteus (EMC) kuvaa materiaalin kosteuspitoa tiettyä lämpötilaa ja RH-arvoa vastaan; se on tärkeä käsite rakennus- ja puu­teollisuudessa.

Kosteustason vaikutukset ovat merkittäviä. Liiallinen kosteus voi edistää homeen ja hajun syntyä sekä aiheuttaa materiaalien turhaa laajentumista, karhevuutta ja lahon vaaraa. Liian alhainen kosteus taas voi johtaa halkeiluun, rikkoutumiseen ja staattisen sähkön lisääntymiseen. Siksi kosteusasioiden hallinta on keskeistä sekä sisäilman laadun ylläpidossa että rakennusten ja maaperän ominaisuuksien turvaamisessa. Sibek kosketuksissa kosteustaso on olennaisesti riippuvainen lämpötilasta, ilmanvaihdosta, vesivahingoista ja ympäristön olennaisista muuttujista.