kipuherkistymisestä

Kipuherkistyminen viittaa ilmiöön, jossa kipua kokeva henkilö muuttuu herkemmäksi kipuaistimuksille. Tämä voi ilmetä siten, että samankaltainen ärsyke, joka aiemmin ei aiheuttanut kipua tai aiheutti vain lievää kipua, alkaa tuntua huomattavasti voimakkaampana. Kipuherkistyminen jaetaan yleensä kahteen päätyyppiin: sentraaliseen ja perifeeriseen. Sentraalinen herkistyminen tapahtuu keskushermostossa, eli aivoissa ja selkäytimessä, kun taas perifeerinen herkistyminen tapahtuu ääreishermostossa vaurioituneella tai tulehtuneella alueella.

Sentraalinen herkistyminen johtuu hermosolujen yliaktiivisuudesta ja lisäntyneestä herkkyydestä hermoärsykkeille. Tämä voi johtua pitkäaikaisesta tai voimakkaasta kivusta, joka muuttaa hermostossa tapahtuvia signaalinkäsittelymekanismeja. Tällöin hermosolut alkavat lähettää kipusignaaleja herkemmin ja voimakkaammin, jopa ilman varsinaista kudosvauriota. Perifeerinen herkistyminen puolestaan liittyy usein kudostulehduksiin tai vaurioihin, joissa vaurioituneet hermopäätteet muuttuvat yliherkiksi mekaanisille tai kemiallisille ärsykkeille.

Kipuherkistymisen seurauksena voi kehittyä kroonista kipua, jossa kipu jatkuu pitkään kudosvaurion parannuttua tai jopa ilman tunnistettavaa syytä. Se voi myös lisätä herkkyyttä kivuttomille ärsykkeille, jolloin kosketus tai kevyt paine voi tuntua kivuliaalta. Tätä ilmiötä kutsutaan allodyniaksi. Kipuherkistymisen ymmärtäminen on tärkeää kivunhoidossa, sillä se vaikuttaa siihen, miten kipua voidaan tehokkaasti hoitaa. Hoitokeinoja voivat olla esimerkiksi lääkitys, fysioterapia ja psykologiset hoitomuodot, jotka pyrkivät vaikuttamaan hermoston toimintaan ja kivun kokemiseen.