kiinnitystiheys

Kiinnitystiheys on aineelle tai materiaalisuhteelle ominainen mittari, joka kuvaa sitä, kuinka tiiviisti kaasu- tai kiinteä aine kiinnittyy kaasun pinnalle tai kahden pinnan väliseen väliin. Termin tunnetuin sovellus on ydinfyysikassa, jossa sitä käytetään ilmaisemaan hiukkasen virtausta monimutkaisesti interaktiivisten kenttien läpi. Määritelmä: kiinnitystiheys (σ) määrittyy usein yhtälön σ = dN/dt, jossa N on kiinnittyneiden hiukkasten määrä tietyllä aikavälillä t ja dN/dt on virta.

Kiinnitystiheyttä mitataan yleensä kokeellisissa puskurointeissa tai simuloidaan tietokonenumerodessa käyttäen esim. Monte Carlo -menetelmiä. Hyötyjä mittauksessa ovat tarkka diipin valtioiden ja reaktiokenttien mallintaminen sekä kaasunomien tarkempi määrittely. Tyypillisiä mittauslaitteita ovat röntgen- ja neutronisäteilyt ja mittausinstruments, jotka pystyvät seuraamaan hiukkasvirtoja erittäin nopeana.

Käyttötapauksia includesissä sekoitteen intensiivisin purojen analyysissä, kvantti-ilmanmittauksissa sekä tuotesuunnittelussa, jossa halutaan varmistaa, että materiaalien pinnat eivät aiheuta liikaa jaollisuutta. Esimerkiksi putkista vuotuvan kaasun kontrolli, mekaanisten liitosten suunnittelu ja biolääketieteellisissä implanteissa kiinnitystiheys toimii optimoitavassa parametrina.

Taustamuotoa on käynyt turkoissa ja suunnatulla sikondi, mutta tieteellisessä kirjallisuudessa käsitellään erityisesti kaasunkiinnittymisen ydinmalleissa. Selvitykset julkaisujen, kuten Physical Review ja Journal of Applied Physics, mukaan kiinnitystiheys on keskeinen parametri, jonka arvo vaihtelee kilometroittain joissain muuntamoissa.