kansallisromantiikka

Kansallisromantiikka oli 1800-luvun alkupuolelta lähtien Suomessa vaikuttanut kulttuuri- ja taideilmiö, joka kuului laajempaan eurooppalaisen romantiikan ja nationalistisen liikkeen kenttään. Se pyrki määrittämään suomalaisen kansallisen identiteetin korostamalla Suomen luontoa, kansanperinnettä, kieltä sekä muinaiskeskiaikaista menneisyyttä, ja sitä käytettiin keinona vahvistaa kansallista itsetuntoa erityisesti Venäjän alaisen suuriruhtinaskunnan kontekstissa.

Keskeisiä vaikuttajia olivat Elias Lönnrot, Kalevalan keräystä ja julkaisua lähdeväksi muovaava kansallinen mytologia; Johan Ludvig Runeberg sekä Zacharias Topelius, Aleksis Kivi ja August Ahlqvist. Lönnrotin Kalevala sekä Runebergin ja Topeliuksen teokset tarjosivat kielellisiä ja mytologisia kuvauksia suomalaisesta kansakunnasta. Kansallisromantiikka yhdistyi sekä kirjallisuudessa että visuaalisessa taiteessa runsasmaisuun luontokuvastukseen, maaseudun elämäntapaan sekä myyttisiin kertomuksiin.

Teemat koostuivat luonnon ja maiseman ihannoinnista, järvien, metsien ja karujen seikkailujen käyttämisestä kansallisen identiteetin lähteinä, sekä Kalevalan kaltaisista myyttisistä lähteistä kumpuavista taruista. Lisäksi kielen ja kulttuurin tärkeyden korostaminen sekä historiallisen muiston kerääminen ja uudelleen tulkinta olivat keskeisiä piirteitä.

Vaikutus ja perintö ovat pitkäkestoisia: kansallisromantiikka vahvisti suomalaisen kulttuurin itsetuntoa ja loi pohjaa myöhemmälle nationalismin kehitykselle, vaikutti kirjallisuuteen, taiteeseen ja arkkitehtuuriin sekä auttoi muodostamaan kulttuurisia ennakkoluuloja, jotka osaltaan tukivat Suomen itsenäisyyteen johtaneita prosesseja. Ilmiö jäi keskeiseksi kielellisissä ja kulttuurisissa pyrkimyksissä sekä osana 1800-luvun kansallisromanttista perintöä.