isotaktisen

Isotaktinen (isotaktinen polymeeri) on termi, jolla viitataan polymeerien stereoregulaarisuuteen. Isotaktisessa polymeroinnissa toistuvien yksiköiden substituenttien ryhmät ovat samalla puolella ketjua toistuvasti, mikä antaa säännöllisen rakenteen ja yleensä korkean kideryyden. Taktisuustapoja ovat myös syndotaktinen ja ataktinen; niilläkin on tärkeä vaikutus rakenteeseen ja ominaisuuksiin.

Yleisin esimerkki isotaktiinisesta polymeeristä on isotaktinen polypropylene (iPP). Sen säännöllinen rakenne mahdollistaa tehokkaan kristallisen osan muodostumisen, mikä johtaa korkeaan lämpötilakestävyys-, jäykkyys- ja kestomuovien suorituskykyyn. Ataktiset ja syndotaktiset polymerit ovat usein vähemmän kristallisia ja voivat olla pehmeämpiä tai viskoosimpia.

Valmistus perustuu stereospecificiin polymerointiin, jota voidaan saavuttaa erilaisilla katalyytteillä, kuten Ziegler–Natta- tai metallocene-katalyytteillä. Katalyyttinen ohjelmointi ja prosessin ehdot vaikuttavat siihen, saataanko isotaktinen järjestys vai muita taktiikkia.

Määritys- ja karakterisointimenetelmät, joilla taktiikka todetaan, sisältävät NMR- (erityisesti 13C- ja 1H-NMR), X-ray diffraktiometrian sekä diffraktiokäyttäytymisen ja DSC:n käyttöä. Historiaan liittyy isotaktisen polypropylenein kehitys 1950-luvulla ja työ, jolla Giulio Natta ja Karl Ziegler osoittivat stereospecificin polymeroinnin mahdollisuuden; heille myönnettiin Nobelin palkinto kemiasta vuonna 1963.

Isotaktiset polymeerit ovat tärkeitä monissa teollisuuden sovelluksissa niiden tasaisemman ja kiderän rakenteen vuoksi.