intertekstuaalisuuteen

Intertekstuaalisuus on tekstien välinen vuorovaikutus, jossa merkitys muodostuu osin toisten teksteistä. Teksteissä on lainauksia, viittauksia ja muokattuja rakenteita, jotka avaavat uusia tulkintamahdollisuuksia. Ajatus asettaa yksittäisen teoksen osaksi laajempia kulttuurisia ja historiallisia verkostoja, joissa tekstit sekä lainaavat että uudelleen määrittelevät toisiaan.

Käsite sai alkunsa Julia Kristevan ja hänen 1960–1970-lukujen tutkimuksestaan, jossa teksti nähtiin mosaiikkina lainauksia, viittauksia ja toisiin teksteihin absorboavista prosesseista. Kristeva nojautui Bakhtinin dialogismiin: merkitys syntyy vuorovaikutuksessa ja kontekstissa, ei tekijän yksinomaisessa intentionaalisuudessa. Intertekstuaalisuus korostaa lukijan roolia tulkinnassa, kun lukija tunnistaa ja yhdistää viittauksia aikaisempiin teoksiin.

Ilmentymiä on useita: suorina lainauksina, alluusioina, pastisseina tai parodioina. Tekstissä voidaan tavoittaa kulttuurisia viittauksia, which avaa uusia merkityksiä sekä tieteessä että populaarikulttuurissa. Intertekstuaalisuutta voidaan analysoida sekä kirjallisesti että visuaalisessa mediassa, elokuvissa ja televisiossa sekä digitaalisissa teksteissä.

Merkitys käytännössä on laajasti sovellettavissa: se auttaa ymmärtämään, miten tekstit osallistuvat kulttuuriseen keskusteluun, miten perinteet uudelleen tulkitaan ja miten uudet teokset rakentavat keskustaa vanhoista malleista. Kritiikkiä on esitetty siitä, että ylenpalttinen viittaus voi ohjata lukijan tulkintaa liian ahdistavasti, ja että erottelu inspiraation ja plagioinnin välillä voi olla toisinaan epäselvä. Silti intertekstuaalisuus on keskeinen työkalu nykykirjallisuudentutkimuksessa ja mediakulttuurin analyysissä.