intertekstuaalisuus

Intertekstuaalisuus on kirjallisuudentutkimuksen käsite, jonka mukaan tekstit ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tekstien merkitys syntyy paitsi niiden omista sanoista myös viitteistä, lainauksista ja viittaavista reaktioista aiempiin teoksiin sekä kulttuurisiin käytäntöihin. Tekstiä voidaan lähestyä kuin mosaiikkia, jossa käytetyt sitaatit ja alluutiot avaavat uusia merkityksiä.

Termi otettiin käyttöön 1960-luvulla ranskalaisen teoreetikon Julia Kristevan toimesta. Hän yhdisti Mikhail Bakhtinin dialogisen perinteen ja väitti, että teksti syntyy muiden teksteihin liittyvän keskustelun kautta; kirjoittajan ääni on dialoginen ja syntyy eri kielien ja äänien vuorottelusta.

Intertekstuaalisuus ilmenee monin tavoin: suorat sitaatit, alluutiot, parodian ja pastissin tekniikat sekä muut viitteelliset keinot. Merkitys muodostuu lukijan tulkinnan kautta, kun hän havaitsee viitteet ja sijoittaa ne uuteen kontekstiin. Teksti saattaa reagoida tai uudelleen muotoilla vastaan tulleita tekstejä.

Käytännössä intertekstuaalisuus haastaa näkemyksen originaalisesta, yksittäisestä lähteestä ja kiinnittää huomion kulttuuriseen vuorovaikutukseen ja historiallisessa kontekstissa syntyvään merkitysongelmaan. Se nivoo kirjallisuuden ja muun kulttuurin osaksi laajempaa lukijayhteisön keskustelua.

Kritiikkiin kuuluu, että käsite on liian laaja ja epäriippuvainen kontekstista; joidenkin mielestä se voi peittää yksittäisten tekijöiden luomisen. Silti intertekstuaalisuus on edelleen keskeinen näkemys tekstien välisestä vuorovaikutuksesta sekä kirjoittajien että lukijoiden aktivoinnista tekstin merkitykseen.