Intertekstuaalisuutta

Intertekstuaalisuutta tarkoitetaan tekstien välistä vuorovaikutusta, jossa merkitys rakentuu toisten tekstien vaikutuksesta, viittauksista, lainauksista ja allusioista. Teksti ei ole yksittäinen erillinen kokonaisuus, vaan osa laajempaa tekstien ketjua, jossa lukija tuo omaa kulttuurista sekä kirjallista kontekstia mukanaan.

Käsitteen tausta ja teoria: termi on Kristevan kehittämä ja sai laajaa huomiota 1960-luvulla. Siinä korostuu, että teksti on aina dialoginen kudos muiden teosten kanssa, ja merkitys syntyy suhteissa “toisiin teksteihin”. Idea pohjautuu myös Bakhtinin dialogisuuteen, jossa moniäänisyys ja kulttuurinen viittaus kudostuvat vuoropuheluksi.

Mekanismit: keskeisiä ovat viittaukset, alluusiot, parapraasit ja pastissit sekä kyky käyttää parodioita ja lainauksia osana oman kertomuksensa rakentamista. Intertekstuaalisuus voi olla hyvin suoraviivaista, kuten suora laina, tai hienostunutta, jolloin viitteet ovat lukijalle tunnistettavia mutta ei välttämättä ilmiselviä.

Sovellus ja merkitys: ilmiöä tarkastellaan laajalti kirjallisuuden lisäksi elokuvassa, televisiossa, mainonnassa ja digitaalisessa kulttuurissa. Se kuvaa kulttuurisen teksti- ja ideukselta toisiinsa kytkeytynyttä todellisuutta sekä luo yhteisöllisiä viitekehyksiä, joissa teokset kommentoivat ja uudelleentulkivat toisiaan. Intertekstuaalisuutta ei tulkita plagiointina, vaan teoreettisena lähestymistavan, jonka avulla ymmärretään, miten tekstit ovat osa suurempaa kulttuurista keskustelua.

Esimerkkejä: James Joycen Ulysses hyödyntää Homeroksen Odysseian tarinankaarta; T. S. Eliotin The Waste Land ammentaa mytologiaa ja kirjallisia lainauksia; elokuvissa ja televisiossa intertekstuaalisuus näkyy usein viitteinä ja metafiktiona.