immunosuppressiossa

Immunosuppressiossa tarkoitetaan tilaa, jossa immuunijärjestelmän vaste tai aktiivisuus on alentunut. Tilaan voi johtaa lääkityksen kautta toteutettu immunosuppressio, eräät sairaudet tai perinnölliset tekijät. Immunosuppressio voi olla tahallinen hoitotoimenpide, jolla estetään liiallinen tai vahingollinen immuunivaste, sekä seurausta taustalla olevasta sairaudesta.

Tärkeimmät käyttöalueet ovat elinsiirto ja autoimmuunisairaudet. Elinsiirroissa immunosuppressiota käytetään hylkimisreaktion estämiseksi, jotta vastaanottajan keho ei torjuisi siirrännäistä. Autoimmuunisairauksissa vähennetään kepin immuunijärjestelmän hyökkäyksiä, jolloin tulehdus ja kudostuho hidastuvat. Myös hematopoieettisen kantasolujen siirron yhteydessä voidaan hyödyntää immuunivastetta.

Lääkityksen pääryhmät kattavat useita mekanismeja. Kortikosteroidit voivat nopeasti hillitä immuniteettivastetta. Kalkkineuriininestäjät (esim. tsiklosporiini, takrolimuusi) estävät T-solujen aktivoitumista. mTOR-estäjät (sirolimuusi) vaikuttavat solujen kasvutekijöihin. Antimetaboliitit (esim. mykofenolaatti, azathiopriini) hidastavat lisääntymistä. Biologiset lääkkeet, kuten monoclonal-antikrotteet (esim. rituksimabi, basiliximabi), kohdistuvat spesifisiin immuunijärjestelmän komponentteihin.

Riskeinä ovat hengenvaaralliset infektiot, yleisimät sivuvaikutukset kuten munuaistoksisuus, verenpaine, diabetes ja pienentynyt lymfosyyttien määrä. Myös joissakin tapauksissa lisääntynyt riski erilaisten maligniteettien kehittymiselle on tärkeä huomio.

Seuranta keskittyy lääkeannosten ja -tasojen ylläpitoon, infektioiden varhaiseen havaitsemiseen sekä rokotussuositusten sovittamiseen. Elävien rokotteiden käyttö immunosuppressio-tilassa on yleensä vältettävää. Immunosuppressio vaatii yksilöllistä suunnittelua ja jatkuvaa lääkärin valvontaa.