havaitsemiskynnystä

Havaitsemiskynnys on psykologian ja psykofysiikan käsite, joka tarkoittaa pienimmän aistinvaraisen ärsykkeen voimakkuutta, jonka yksilö kykenee havaitsemaan. Yleensä havaitsemiskynnys määritellään niin, että ärsyke havaitaan noin 50 prosentissa toistoista, jolloin puhutaan absoluuttisesta havaitsemiskynnyksestä. Havaitsemiskynnystä voidaan mitata eri aisteissa, kuten näkö-, kuulo-, tunto-, maku- ja hajuaistissa.

Kaksi keskeistä kynnystyppiä ovat absoluuttinen havaitsemiskynnys ja erotuskynnys (Just Noticeable Difference, JND). Absoluuttinen kynnys on minimi ärsykkeen voimakkuus, jolla havaitaan, kun taas erotuskynnys on pienin erotus kahden ärsykkeen välillä, jonka havaitseminen on mahdollista.

Mittausmenetelmiä ovat muun muassa menetelmä rajoista, menetelmä kiinteistä ärsykkeistä ja porrastettu menetelmä. Nämä menetelmät antavat kynnysarvoja sensorisen herkkyyden määrittämiseen ja mahdollistavat olosuhteiden vertailun.

Kynnysarvoihin vaikuttavat sekä fysiologiset että psykologiset tekijät, kuten aistinelin herkkyys, valaistus tai taajuus, ärsykkeen laatu, adaptoituminen, keskittyminen, motivaatio, väsymys sekä ympäristöolosuhteet ja ikä. Terveydentila ja lääkitys voivat myös muuttaa havaitsemiskynnystä.

Teoreettisesti havaitsemiskynnystä tarkastellaan usein signaalin havaitsemisteorian (signal detection theory) kehyksessä, jossa havainto riippuu sekä ärsykkeen todellisuudesta että päätöskriteeristä. Käytännössä havaitsemiskynnystä tutkitaan esimerkiksi perustutkimuksessa, kliinisessä diagnostiikassa ja laadunvarmistuksessa.