hapenpaineeseen

Hapenpaine (pO2) kuvaa hapen osapaineen määrää kokonaispaineesta. Se kuvaa hengitys- ja verenkiertojärjestelmän happivarastoa sekä hapenkuljetuksen potentiaalia solutasolla. Hapenpaine ilmaistaan yleisimmin millimetreinä onnissa (mmHg) tai kilopascaleina (kPa). Käytännössä hapenpaineita tarkastellaan sekä kaasuseoksissa että nesteissä, kuten veressä ja kudoksissa.

Alveolaarinen hapenpaine PAO2 määräytyy hengitettävän ilman happipitoisuuden (FiO2) sekä barometrisen paineen perusteella. Normaalisti PAO2 on noin 100 mmHg tilassa, jossa ilmanpaine on merenpinnan tasolla. Tämä johtaa veren arteriessa PaO2-arvoksi noin 80–100 mmHg. PaO2-arvoa mitataan tavallisesti arterialisen verinäytteen perusteella (arterial blood gas, ABG), ja siihen liittyy usein SpO2-arvo pulssioksimetrialla.

Hapenpaineeseen vaikuttavat tekijät sisältävät ilman happi-osuuden (FiO2), hengityksen ja ilmanpaineen sekä keuhkojen hapen diffuusionkyvyn. PaO2 on olennainen mittari hapenkuljetuksen ja hapetuskyvyn tilasta; matala PaO2 viittaa hypoxemiaan ja mahdollisesti hypoksiaan. PaO2 sekä PaO2/FiO2-suhde (P/F-ratio) ovat keskeisiä keuhkojen ilman- ja verenkierron tilan arvioinnissa, esimerkiksi ARDS:n diagnosoinnissa.

Kliinisesti hapenpaineen muutokset voivat johtua keuhkofunktioiden sairauksista, hengitysvajeesta, hypotermiasta tai happea käyttävän ilman sekoituksesta. Hyperbaarisissa hoidoissa ja tietyissä sukellus-olosuhteissa hapenpaine voi saavuttaa korkeat arvot, mikä voi aiheuttaa hapetoxisuutta sekä keuhkoissa että keskushermostossa.