glukuronidaatiota

Glukuronidaatio on tärkeä vaihe II (konjugaatio) metabolisessa eliminoinnissa, jossa glukuronihappoa siirretään useisiin yhdisteisiin. Tämän reaktion seurauksena monien yhdisteiden vesiliukoisuus kasvaa ja ne erittyvät helpommin virtsaan tai ulosteisiin. Glukuronidaatio on siten keskeinen tapa poistaa sekä endogeenisiä että exogeenisiä yhdisteitä kehosta.

Reaktioita katalysoivat UDP-glukuronosyltransferaasit (UGT-entsyymit). Ihmisellä on useita UGT-geenejä, jotka muodostavat perheitä kuten UGT1A ja UGT2B. Glukuronidaation donori on UDP-glukuronihappo, ja siirto tapahtuu useille substraateille, erityisesti oksyylisillan, nitraattisten, typpien tai rikkiubstraattien kautta. Substraatteihin kuuluvat sekä endogeeniset yhdisteet (esimerkiksi bilirubiini, steroidihormonit, sapen hapot) että monet lääkeaineet ja ympäristöaineet. Yleisiksi esimerkeiksi ovat bilirubiinin konjugaatio ja opioideiden sekä muiden lääkkeiden glukuronidaatiot.

Fysikaalis-kemialliselta vaikutukseltaan glukuronidaatio muuttaa lipofiliaa korkeammalla vesiliukoisuudella, mikä mahdollistaa erittymisen munuaisiin tai sappiteitä pitkin ulosteeseen. Joissakin tapauksissa glukuronidit voivat säästää enterohepaattista kiertoa, jos suolistoissa bakteerit hydrolysoivat konjugaatit takaisin vapaina muodoina.

Kliinisesti glukuronidaatio näkyy esimerkiksi bilirubiinimetabolian kautta. Glukuronidaation puute tai vähäisyys voi johtaa hyperbilirubinemiaan ja aivokalvojen riskin lisäämiseen vastasyntyneillä (neonataalinen ikterus). Perinnölliset tilat, kuten Crigler–Najjarin syndrooma ja Gilbertin oireyhtymä, liittyvät UGT1A1-entsyymin toiminnan poikkeavuuksiin. Yksilölliset erot glukuronidaation kapasiteetissa vaikuttavat myös lääkkeiden hoitovasteisiin ja mahdollisiin lääkeaineiden vuorovaikutuksiin, sillä UGT-toimintaa voi induoida tai estää useat lääkeaineet.