fraktiointimenetelmät

Fraktiointimenetelmät, suomeksi myös erotusmenetelmät, ovat fysikaalisia ja kemiallisia prosesseja, joita käytetään seosten erottamiseen niiden eri komponenttien fysikaalisten tai kemiallisten ominaisuuksien eroihin perustuen. Nämä menetelmät ovat keskeisiä monilla teollisuudenaloilla, kuten kemian-, petrokemian-, lääke- ja elintarviketeollisuudessa.

Yleisimpiä fraktiointimenetelmiä ovat tislaus, kiteytys, liuotinuutto, adsorptio ja kromatografia. Tislaus perustuu komponenttien erilaiseen kiehumispisteeseen. Kun seosta kuumennetaan, haihtuvampi komponentti höyrystyy ensin, ja höyry voidaan sitten jäähdyttää ja kerätä erillisenä nesteenä. Kiteytys hyödyntää komponenttien erilaista liukoisuutta ja kykyä muodostaa kiinteitä kiteitä liuoksesta. Liuotinuutto perustuu komponenttien erilaiseen liukoisuuteen eri liuottimissa. Adsorptiossa yksi tai useampi komponentti sitoutuu kiinteän aineen pintaan, jolloin se erottuu muista. Kromatografia on monipuolinen menetelmä, jossa komponentit erottuvat liikkuvan faasin kuljettamina kiinteän tai nestemäisen pysyvän faasin läpi sen perusteella, miten ne vuorovaikuttavat näiden faasien kanssa.

Fraktiointimenetelmien valinta riippuu käsiteltävän seoksen luonteesta ja halutun erottelun tarkkuudesta. Tehokkaat fraktiointimenetelmät mahdollistavat puhdistettujen yhdisteiden tuottamisen ja raaka-aineiden hyödyntämisen optimaalisesti.