fossiloitumisen

Fossiloituminen on prosessi, jolla eloperäiset jäännökset säilyvät pitkäaikaisesti fossiilimuodostelmina. Yleensä se alkaa kuoleman jälkeen, kun organismi hautautuu sedimenttien alle and hajoaminen hidastuu tai pysähtyy. Olosuhteet kuten nopeasti tapahtuva hautuminen, hapettomuus sekä veden ja mineraalien saatavuus vaikuttavat sekä säilymiseen että siihen, millaiseksi jäännökset muodostuvat.

Yleisimmät fossiloitumisen muodot ovat permineralisaatio, korvaantuminen, muotomuodostumat ja valumuodostumat, karbonisaatio sekä säilyminen esimerkiksi ambrissa, jäässä tai suolaisissa sovelluksissa. Permineralisaatiossa jäännöksen huokoset täyttyvät mineraaleilla ja kiviintyy; korvaantumisessa alkuperäinen kudos hajoaa ja sitä korvataan uusilla mineraaleilla. Muotomuodostuma ja valumuodostuma syntyvät, kun jäännöksen tilalle jää kova kopio tai alkuperäisen rakenteen täyttävä tila. Karbonisaatio tuottaa ohuen hiili- tai karbonaattikalvon kasvin- tai eläinjäännöksestä. Ambrin fossiiliset jäännökset ovat säilyneet, kun organismin on haudannut kitiiniin tai luuhun sitoutunut puu- tai hartsihartsi.

Taphonomia, eli säilymismekanismiin vaikuttavat tekijät kuten kudosten kovuus, hautautumisen nopeus ja ympäristön kemia, selittävät fossiilisen kirjan epätasaisuutta. Monia lajeja ja ympäristöjä ei tallennu lainkaan, ja ne, jotka tallentuvat, ovat usein säilyneet vain tietyissä geologisissa aikakausissa ja paikoissa.

Fossiloituminen antaa keskeisiä tietoja evoluatiosta, menneistä elinympäristöistä ja niihin liittyvästä ilmastosta. Se on kuitenkin täydellinen kuva menneisyydestä: fossiilinen kirja on rajallinen ja biasoitunut, mikä asettaa haasteita tulkinnalle ja vertailulle.