erillislainsäädäntö

Erillislainsäädäntöä tarkoitetaan sektorikohtaista tai erityistarpeisiin vastaavaa lainsäädäntöä, joka säätelee tiettyä oikeudenalaa erikseen yleisen lainsäädäntökehystä. Termiä käytetään kuvaamaan sääntelyä, jossa soveltamisalaltaan ja tarkoitukseltaan ominaiset piirteet huomioidaan omassa lainsäädäntöalueessaan, sen sijaan että kaikki asiat olisivat koko yhteiskunnan laajuista yleislainsäädäntöä koskevia.

Tyypillisiä erillislainsäädännön aloja ovat esimerkiksi terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden, koulutuksen, ympäristön suojelun sekä rahoitus- ja finanssivalvonnan säädökset. Erillislainsäädäntö voi olla tarpeen, kun kunkin sektorin toiminta ja riskit sekä käytännön menettelyt poikkeavat yleisestä sääntelystä ja vaativat tarkkaa, sectorikohtaista sääntelyä. Suomessa erillislainsäädäntöä toteuttavat sekä kansalliset lait että niiden täytäntöönpanoon liittyvät erityissäädökset, ja ne voivat soveltaa sekä kansallista että EU-täytäntöä.

Lainsäädäntöjärjestelmässä erillislainsäädäntö toimii osana yleislainsäädäntöä, mutta sektorikohtaisen sääntelyn erityispiirteet voivat johtaa eriytymiseen ja omien sääntöjensä muodostamiseen. Tämä voi tuoda tarkoituksenmukaisuutta ja selkeyttää alakohtaisia käytäntöjä, mutta yhtä aikaa voi lisätä lainsäädännön sirpaleisuutta sekä oikeusvarmuuden ja yhdenmukaisuuden haasteita.

Lisätietoja: lainsäädäntö, yleislainsäädäntö, sektorikohtainen sääntely, hallinto.