defibrilloinnin

Defibrillointi on hätätilanteessa käytettävä elvytyshoito, jossa sydämeen annetaan sähköiskuja rytmin palauttamiseksi. Tavoitteena on pysäyttää epäkoordinoitunut sähköinen aktiviteetti ja antaa sydämen saada mahdollisuus palata normaaliin sykkeeseen. Yleisimmät indikaatiot ovat kammiovärinä (VF) ja pulseloton kammioventrikulaarinen takykardia (VT). Asystoliaa ei yleensä pidetä defibrilloinnin kohteena.

Laitteet ja menetelmät: ulkoiset defibrillaattorit, kuten automatisoidut ulkoiset defibrillaattorit (AED), ovat yleisiä ensihoidossa; ne analysoivat rytmin ja ohjaavat shokin antamisen. Ammattilaisten käytössä ovat manuaaliset defibrillaattorit, joiden avulla voidaan säätää energia ja rytmiä koskevia toimintoja. Implantoitua sydämentoimintaa säätelevä sisäinen defibrillaattori (ICD) antaa shokit automaattisesti sekä seuraa rytmiä.

Toiminta ja turvallisuus: defibrillointi kuuluu nopean elvytyksen kaavaan; ohjeita noudatetaan yleensä siten, että kukaan ei ole koskemassa potilaaseen ennen shokkia ja että laite analysoi rytmin ja antaa shokin joissakin tilanteissa. Energiat ovat nykyisissä biphasisissa laitteissa tyypillisesti 120–200 joulea (alkuarvo), monophasisissa laitteissa noin 360 J.

Tulokset ja historia: nopea defibrillointi parantaa selviytymistä shokista; tulokseen vaikuttavat ajan lisäksi potilaan taustatekijät. Historiaa: defibrillointi sai alkunsa 1940-luvulla; Claude Beck teki ensimmäisen onnistuneen kokeellisen shokkauksen vuonna 1947; nykyään käytössä ovat AED:t ja ICD-laitteet.