bioekvivalenssi

Bioekvivalenssi tarkoittaa tilaa, jossa kaksi lääkevalmistetta – tavallisesti geneerinen valmiste ja sen viitetuote – tuottavat käytännössä saman biologisen hyödyntymisen, kun niitä annostellaan samalla tavalla. Tämä tarkoittaa, että valmisteiden imeytyminen vereen tapahtuu yhtä nopeasti ja kohtuullisen suuret veren pitoisuudet ovat samankaltaisia, jolloin niillä odotetaan olevan saman terapeuttisen tehon ja turvallisuusprofiilin.

Bioekvivalenssi todistetaan usein in vivo -tutkimuksilla terveillä vapaaehtoisilla. Tutkimus on yleensä satunnaistettu ja kiertojaksoinen: kummassakin kierroksessa verrataan testi- ja viitemuotoa, ja mitataan plasmapitoisuuksia ajan funktiona. Lasketaan imeytymisen laajuus (AUC, esimerkiksi AUC0-t) ja huippupitoisuus (Cmax). Valmisteiden erotukset mitoitetaan logaritmistoiminnalla ja tulokset ilmaistaan 90 prosentin luottamusvälein. Yleinen kriteeri on, että näiden ominaisuuksien tuotto-olosuhteiden suhteen tulosten 90% luottamusväli osuu 80–125% alueelle molemmille parametreille. Tiukemmat rajat voivat soveltua kapean terapeuttisen indeksin lääkkeisiin. Tmax voidaan myös tarkastella, mutta se ei yleensä määrää bioekvivalenssia yksin.

Sääntely: useimmissa maissa, kuten EU:ssa ja Yhdysvalloissa, bioekvivalenssin osoitus on ehdoton edellytys geneerisen valmisteen hyväksynnälle. Jos valmiste läpäisee bioekvivalenssitestit, sitä pidetään tällä perusteella vaihdettavana referenssivalmisteen kanssa. Joissain tapauksissa, erityisesti monimutkaisten tai valmistusteknologialtaan erityyppisten valmisteiden kohdalla, saatetaan tarvita täydentävää in vitro-testia tai erillisiä tutkimuksia. In vitro -liuotuvuus- ja hajoamistestit voivat tukea arvioita, mutta eivät korvaa in vivo -bioekvivalenssia.

Hyödyntäminen: bioekvivalenssi helpottaa kilpailua ja lääkkeiden kustannuksia, mutta se edellyttää tarkkaa suunnittelua ja valvontaa, jotta potilashoitoon liittyvä laatu ja turvallisuus säilyvät.