antibioottiresistenssien

Antibioottiresistenssit ovat bakteerien kykyä selviytyä antibioottien vaikutuksesta. Tällaiset bakteerit aiheuttavat infektioita, joita ei voida hoitaa tavanomaisilla antibiooteilla yhtä tehokkaasti kuin herkkiä kantoja. Resistenssi voi olla periytyvää tai hankittua, ja se voi levitä nopeasti plasmidien, transposonien tai bakteerifagien välityksellä. Resistenssin synty ja leviäminen riippuvat sekä mikrobien ominaisuuksista että ihmisen antibioottikäytöstä.

Keskeisiä resistenssin mekanismeja ovat: entsymaattinen lääkeaineen inaktivaatio (esim. beta-laktamaasien tuottaminen, kuten ESBL), kohteen muutokset, jotka vähentävät lääkkeen sitoutumista (esim. muutokset PBP:ssä tai 23S rRNA:ssa), sekä efflux-pumppujen lisääntyminen ja muuttunut solukalvon läpäisevyys. Nämä mekanismit voivat esiintyä yksittäisessä bakteerissa tai useiden mekanismien yhdistymisenä. Resistenssiä voivat siirtää eteenpäin plasmidit ja muut mobiilit geenipiirteet, mikä nopeuttaa leviämistä. Esimerkkejä yleisistä resistenssikannoista ovat MRSA, ESBL‑tuottavat Enterobacterales, VRE ja resistentti tuberkuloosi.

Seuraamukset ovat vakavia: infektioiden hoito vaikeutuu, potilaiden sairaalahoitoaika pitenee, kuolleisuus voi kasvaa ja kustannukset nousevat. Vastatoimia ovat vastuullinen antibioottien käyttö, tiukat infektioiden torjuntatoimet, parempi diagnostiikka ja seurantatiedot sekä uusien antibioottien ja vaihtoehtoisten hoitojen kehittäminen. Kansallisissa ja globaalin tasolla toimijat kuten WHO antavat suosituksia resistenssien hallintaan.