Virusresistenssi

Virusresistenssi tarkoittaa eliön kykyä estää tai rajoittaa virusten aiheuttamaa infektiota ja virusten replikaatiota kehossaan tai solutasolla. Se kattaa sekä luonnollisen immuunivasteen että perinnöllisen valinnan seurauksena kehittyvän vastustuskyvyn. Virusresistenssi voidaan tarkastella yksilön, populaation ja lajin tasolla sekä eläimillä että kasveilla, ja se voi liittyä sekä virusten vastustuskykyyn että resistenssiin antiviraaleja aineita vastaan.

Mekanisminsa mukaan virusresistenssi jakautuu useisiin ulottuvuuksiin. Innateinissa immuunivasteessa solu reagoi nopeasti viruksen tunnistamiseen ja estää replikaation sekä leviämisen, esimerkiksi interferonijärjestelmien aktivaation kautta. Adaptive immunityin kuuluu viruskohtaiset T- ja B-soluvastineet sekä neutraloituvat vasta-aineet, jotka voivat estää viruksen pääsyn soluihin. Kasveilla ja bakteereilla käytäntöön kuuluvat myös geenien tunnistamiseen perustuvat vastustusmekanismit, kuten RNA-säätöön perustuva antiviralinen puolustus ja CRISPR-Cas-järjestelmät bakteereissa.

Geneettinen vastustus on yleinen lähestymistapa populaatioissa. Esimerkiksi kasveilla vastustusgeenit voivat tunnistaa virusten toksiinien kaltaisia efekteja, ja näitä vastustusreittejä voidaan jalostaa. Vastustus voi olla lajityypillistä ja kestävämpää, kun useita vastustusgeeneja yhdistetään.

Rajoitteet ja evoluutio vaikuttavat virusresistenssin kestävyyteen. Virukset voivat muuntua vastustuskyvyn kiertämiseksi, jolloin tarvetta on monipuolisille ja yhdisteltyille vastustusstrategioille sekä yksilöllä että populaatiossa. Käytännön merkitys näkyy lääketieteessä ja maataloudessa: immuniteettia, rokotustoimia, antiviraaleja lääkkeitä sekä geneettisiä ja bioteknisiä ratkaisuja, jotka parantavat virusten torjuntaa.