Vammaisuutta

Vammaisuutta tarkoitetaan yleisesti toimintakyvyn alentumista, joka voi johtua fyysisistä, aisti- tai kognitiivisista tiloista sekä ympäristön esteistä ja yhteiskunnan asenteista. Kansainvälisessä viitekehyksessä ICF (Functioning, Disability and Health) vammaisuus nähdään vuorovaikutuksena henkilön terveydentilan, toimintakyvyn ja osallistumisen sekä ympäristön ja yhteiskunnan rakenteiden välillä. Tällainen malli korostaa, että vammaisuus ei ole pelkästään yksilön ominaisuus vaan seurausta sekä henkilökohtaisista että rakenteellisista tekijöistä.

Vammaisuus on monimuotoinen ja voi olla pysyvä tai tilapäinen. Se vaikuttaa päivittäisiin toimintoihin ja kykyyn osallistua yhteiskuntaan. Väestötasolla vammaisuus esiintyy eri ikäryhmissä ja taustoissa, minkä vuoksi yksilöllinen tuki ja esteetön ympäristö ovat keskeisiä.

Suomessa vammaisten oikeudet ja tuet turvataan julkisella sektorilla. Kunnat järjestävät palveluita kuten avustajapalvelut, avusteet, asuntojen muutostyöt ja kuljetuspalvelut sekä erityisopetuksen. Kela myöntää etuuksia sekä aikuisille että lapsille. Lainsäädäntö sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusperiaatteet ohjaavat palveluita ja tavoittelevat syrjinnän ehkäisyä sekä osallisuuden lisäämistä.

Kielenkäytössä vammaisuudesta käytetään usein ihmisystävällistä ilmaisua: “henkilö, jolla on vammaisuus”, jotta korostetaan ihmisen arvoa ennen tilaa. Palvelujen suunnittelussa pyritään esteettömyyteen, saavutettavuuteen ja inkluusioon, jotta sekä yksilölliset että yhteisölliset osallisuuden mahdollisuudet paranisivat.