Valokuitus

Valokuitus on tiedonsiirtotekniikka, jossa tieto välitetään valon avulla ohuiden lasi- tai muovikuitujen kautta. Kuitu koostuu ytimestä, ympäröivästä kuoresta ja suojakerroksista. Ytimen ja kuoren optiset ominaisuudet mahdollistavat valon ohjaamisen kuitua pitkin pitkienkin matkojen ajan total internal reflection -ilmiön avulla.

Valonlähteinä käytetään LED- tai laserdiodeja, vastaanottimina toimivat fotodiodit. Tyypillisiä käytettyjä aallonpituuksia ovat noin 850–1300 nanometriä sekä 1300–1600 nanometriä; erilaiset kuitutyypit on suunniteltu eri käyttötarpeisiin.

Kuituverkkoja on sekä koti- ja toimitilaverkkoihin (FTTH/FTTP) että laajoihin runkoverkkoihin sekä kaupunki- että maantason sovelluksiin. Yleisimmät topologiat ovat point-to-point -yhteydet sekä jakavat optiset verkot, kuten GPON (Gigabit Passive Optical Network) ja NG-PON2. Näissä järjestelmissä useampi käyttäjä jaetaan saman kuidun kautta.

Kuituverkon edut ovat korkea kaistanleveys, pitkä kantama, pienempi häiriöherkkyys ja parempi tietoturva fyysisellä tasolla, sekä sähkömagneettisen häiriön vähäinen vaikutus.

Haasteita ovat asennus- ja liitäntävaatimukset, kuidun käsittelyyn liittyvät riskit sekä taivutusrajoitukset; kustannukset ja infrastruktuurin kunnossapito voivat olla huomattavia erityisesti suurissa verkoissa.

Tulevaisuudessa valokuitu mahdollistaa entistä suuremman kapasiteetin ja nopeudet, kuten 400 gigabittien tasojen yhteydet, sekä datakeskus- ja televerkkojen laajentamisen ja tiivistämisen.