Ultravioletti

Ultravioletti (UV) on sähkömagneettisen spektrin alue, jonka aallonpituudet ovat lyhyempiä kuin näkyvän valon. Sen alueen kattavuus on noin 10–400 nanometriä, eikä sitä näe silmillään.

Ultravioletti jaotellaan pääosin kolmeen vyöhykkeeseen: UV‑A (315–400 nm), UV‑B (280–315 nm) ja UV‑C (100–280 nm). UV‑C ja suurin osa UV‑B:stä absorboituu suurelta osin otsonikerroksessa, joten maapinnalle saapuu pääasiassa UV‑A sekä osa UV‑B:tä.

UV‑säteilyllä on sekä biologisia että teknisiä vaikutuksia. UV‑B on tärkeä D‑vitamiinin muodostumisessa iholla, mutta aiheuttaa palamista ja DNA-vaurioita; UV‑A tunkeutuu syvemmälle ihoon ja silmiin sekä voi edistää valon aiheuttamaa ikääntymistä. Pitkäaikainen altistuminen lisää ihosyövän riskiä.

Käyttö ja suojelu: UV‑Säteilyä hyödynnetään steriloinnissa, vedenkäsittelyssä ja fotolitografiassa sekä erilaisten UV‑laitteiden valaisussa. Ihmisten kannattaa suojautua: käytetään suojavaatteita, laajakirjoista aurinkovoidetta SPF‑suojalla ja varjoa sekä suojalaseja.

Ympäristö ja mittaukset: Otsonikerros vaikuttaa siihen, kuinka paljon UV‑säteilyä pääsee maan pinnalle; UV‑indeksi mittaa päivittäisen UV‑säteilyn voimakkuuden.

Historia: Ultravioletin havaitsi ja luokitteli 1800-luvulla saksalainen kemisti Johann Wilhelm Ritter vuonna 1801.