Stereokuvien

Stereokuva tarkoittaa kuvia, jotka tallentavat vasemman ja oikean silmän näkökulman siten, että katsottaessa syntyy kolmiulotteinen syvyysvaikutelma. Tämä saavutetaan esittämällä kaksi hieman erillistä kuvaa samoista kohteista, jolloin aivot yhdistävät ne stereoskooppisesti.

Stereokuvien kehitys sai alkunsa 1800-luvulla, kun Charles Wheatstone kehitti stereoskoopin vuonna 1838. Hänen työnsä johti käsitteeseen syvyysinessentialiä, jota seuraavina vuosikymmeninä kehitettiin edelleen. 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvulla syntyivät erilaiset esitystavat, kuten anaglyphiset kuvat punainen-sininen tai punainen-turkoosi väreillä sekä polarisoidut järjestelmät elokuvissa. Myös aktiiviset sulkimet (shutter glasses) tulivat käytäntöön, mahdollistaen reaaliaikaisen 3D-näytön.

Tekninen periaate perustuu kahteen kuvaan, jotka on tarkoitettu vasemmalle ja oikealle silmälle. Kun kuvat esitetään oikeassa järjestyksessä ja oikeilla välineillä, katsoja kokee syvyyden. Syvyys syntyy kuvien välisestä parallax-eron eli kuvien erosta silmien välillä, jonka aivot tulkitsevat kolmiulotteiseksi tilaksi.

Esitystavat ja laitteet vaihtelevat: anaglyphi (punainen ja sininen tai cyan) vaatii värejä erottavat suodattimet, polarisoitu järjestelmä vaatii polarisoituneet lasit ja monia 3D-televisioita sekä projektoreita, kun taas aktiiviset sulkimet synkronoidaan kuvan päivittämisen kanssa. Digitaaliset side-by-side- ja interlaced-ratkaisut sekä virtuaalitodellisuuslaitteet ovat nykyajan yleisiä stereokuvien muotoja.

Nykyisin stereokuvia hyödynnetään elokuvissa, televisiossa, virtuaali- ja lisätyn todellisuuden sisällöissä sekä lääketieteellisessä kuvantamisessa ja kartoituksessa. Käyttöön liittyy joskus päänsärkyä tai silmien rasitusta, ja kuvan laatu sekä parallaxin säätö ovat tärkeitä katselukokemuksen kannalta.