Ristiinlinkittymä

Ristiinlinkittymä (ristiinlinkittymää) on ilmiö, jossa kahden tai useamman molekyylin väliin muodostuu yhteyksiä. Yhteydet voivat olla kovalenttisia tai ei-kovalenttisia, ja ne ovat keskeisiä polymeri- ja proteiiniverkkojen muodostumisessa. Ristiinlinkittymän määrä ja laatu vaikuttavat rakenteen kestävyyteen, lämmönkestävyyteen sekä mekaanisiin ominaisuuksiin.

Polymeeritekniikassa ristiinlinkittymä muodostaa verkkomaisen rakenteen, joka usein lisää jäykkyyttä, vähentää liukoisuutta ja muuttaa lämpötilaan liittyviä ominaisuuksia. Ristinkytkentäaineita voidaan käyttää kemiallisilla reaktioilla, kuten glutaraldehidin, genipin tai epoxy-ryhmien avulla, sekä säteilyllä tai entsymaattisilla mekanismeilla (esim. transglutaminaasin). Klassinen esimerkki on vulkanisaatio kumissa, jossa muodostuu lisäisiä sitovia sidoksia.

Biologiassa ristiinlinkittymä tarkoittaa proteiinien ja ECM:n verkostojen stabiloitumista. Kollageenin ja muiden proteiinien kovalenttiset ristikkäisyyssidokset syntyvät entsyymien toimesta ja vahvistavat kudosten rakennetta. Ristikkäislinkitetty mass-spektrometria (XL-MS) on menetelmä, jolla kartoitetaan proteiinien vuorovaikutuksia ja kiinnittymiä rakenteissa.

Arviointi ristikkäisyyden asteesta voidaan tehdä geelin osuudellisuuden, tilavuuden muutosten sekä mekaanisen jäykkyyden perusteella. Käytettyjä mittausmenetelmiä ovat geelin fraction, swelling-käyttäytyminen sekä rheologia ja dynaaminen mekaaninen analyysi (DMA). Ristiinlinkittymää hyödynnetään biomateriaaleissa, kudosinsinööröinnissä, hydrogeleissä sekä elintarvike- ja lääketieteellisissä sovelluksissa; liiallinen ristikkäistyminen voi johtaa liian kovan tai fibroottisen kudoksen muodostumiseen.